"Sä oot vaan niin sinisilmäinen"

Tuon lauseen olen kuullut elämäni aikana varmaan enemmän kuin vuodessa on päiviä. Ja myönnän, että kyseinen kuvaus sopii muhun muutenki kuin ulkonäöllisesti. Mä olen todella sinisilmäinen ja haluun uskoo ihmisistä aina hyvää. Joku voisi nyt aatella, että eihän siinä mitään, mutta mä oon joutunut sinisilmäisyyteni takia usein ongelmiin. 

Mä luotan ihmisiin naurettavan helposti. Muutama kaunis sana ja mä oon myyty. Mulla ei aikaisemmin ollut ihmissuhteiden kanssa minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Kolmevuotiaana saatoin kertoa lyhyen elämäntarinani jokaiselle vastaantulijalle tai ottaa karkkia tuntemattomilta aikuisilta. Lopulta vanhempani joutuivat kertomaan neljävuotiaalle tytölleen huumeista, että ymmärtäisin, ettei kaikki aikuisetkaan ole puhtaasti hyvällä asialla. 

Teini-iässä oon joutunut usein ongelmiin sinisilmäisyyteni takia. Olen tehnyt todella typeriä juttuja muiden yllyttämänä, luottanut sokeasti ihmsiin, jotka ovat olleet todella vaarallisia ja joutunut sitä myötä kokemaan asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. On mua usein tyhmäksikin sanottu, mutta mielestäni se ei ole sama asia. Olen suht hyvä koulussa ja pärjään etenkin kielissä, joten ei multa älyä puutu. Ongelmana onkin oikeestaan tää mun kiltteys ja empaattisuus yhdistettynä sinisilmäisyyteen. 

Ihmiset tulee suorastaan jonossa avautumaan mulle ongelmistaan, mitä arvostan, mutta mikä voi olla joskus huonoina aikoina itselleni kuormittavaa. En kuitenkaan koskaan sano: "Mä en jaksa kuunnella", vaikka musta tuntuis kuinka pahalta toisen puolesta ja voimattomalta, kun en voi itse mitenkään välttämättä auttaa sanon: "Muista että voit aina puhuu mulle". Oon myös huomannut, että otan alitajuisesti toisten ongelmia murehdittavaksi. Saatan miettiä illalla sitä kuinka henkilöllä X menee huonosti, tai rukoilla henkilö Y:n puolesta. Toisten ongelmat eivät tunnu niin pahalta murehdittavilta, koska ne eivät kuitenkaan ole tapahtuneet minulle. 

Oon yrittänyt oppia tervettä itseluottamusta ja maalaisjärkee, mutta sanotaanko näin että kurssi on vasta alussa. Mulla on vielä paljon opittavaa maailmasta ja siitä, kuinka karu paikka se todellisuudessa on. Empatia on hieno tunne, mutta joskus toivon olevani maailman kyynisin bitch, silloin ei tarvitsisi ainakaan murehtia. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulle on suotu kyky tuntea empatiaa. En vaihtaisi tätä hieman sinisilmäistä luonteenpiirrettäni mihinkään, sillä se on osa mua. Tiedän, että tulen vielä monesti pettymään ihmisiin, mutta eikös se mee niin, että pessimisti pettyy kahdesti? Mä katson maailmaa ihanien hattaralasien läpi, koska haluun nähdä sen kauniimman puolen. Mä ajattelen aina, että kun kaikki menee päin helvettiä, on aina joku jolla menee vielä huonommin. 

Kuvat we<3it

<3:llä Elmiira

Todellinen rakkaus kestää riidat, välimatkat, mustasukkaisuuden ja sairauden - todellinen rakkaus on ikuista

Rakkaus on niinkuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Alkuun tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta kun lopulta kimalle osuu silmään, et halua päästää neulaa käsistäsi. Kuitenkin, jos pudotat neulan, sinun täytyy aloittaa etsiminen alusta. Tietenkin se on helpompaa, kun tietää mistä etsiä, mutta silti se syö aikaa ja kärsivällisyyttä. Jos siis löydät neulan, pidä sitä kuin kukkaa kämmenellä, äläkä päästä sitä katoamaan.

Mä uskon todelliseen rakkauteen, prinsessasatuihin ja onnellisiin loppuihin. Oon saanut todistaa tällaista onnellista pitkää liittoa oman mummoni ja pappani kohdalla. He tapasivat ollessaan 17 vuotiaita ja nyt, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen he ovat yhä naimisissa. Molempien ikä lähentelee jo kahdeksaakymppiä ja varsinkin papalla on vakava sairaus, mutta silti he pysyvät yhdessä. Heidän ansioista olen jaksanut uskoo, että ehkä se onnellinen loppu koittaa mullekkin. Uskon myös, että rakkaus kyllä kantaa, jos on valmis tekemään töitä sen eteen. Mikään ei tule ilmaiseksi. Toista pitää kunnioittaa myös riitojen ja huonojen hetkien aikana. Jokaista pahaa sanaa vasten pitäisi sanoa ainakin kaksi kaunista sanaa. Miksi tuhlata elämä riitelyyn ja väkivaltaan, kun voi sen sijasta saada jotain kaunista ja ainutlaatuista? 

<3:llä Elmiira

Kuitenkin aina, on elämä laina

Mikä on elämän tarkoitus?

Eilen illalla, kun en saanut unta, aloin miettimään kyseistä asiaa. Eletäänkö me vain kuollaksemme, vai onko tällä systeemillä joku suurempi merkitys. Mä haluun uskoo että on. Mä haluun uskoo, että jokaisen ihmisen elämällä on tehtävä. Että kukaan ei tullut tänne vain hengailemaan, vaan että kaikkien meidän olemassaololla on jokin syvempi tarkoitus. Elämä on niin ihmeellinen, ja niin kovin hauras asia. Joka sekunti joku kuolee ja joku syntyy, se on ympyrä. Miksi me ollaan täällä? Mikä on minun elämäni tarkoitus? 

Mä uskon, että jokaisen ihmisen elämällä on merkitys ja tehtävä. Meillä on rajallisesti aikaa täyttää tämä tehtävä. Joillekkin se on rakastuminen tai perheen perustaminen, joillekkin työ tai matkustelu. Tai ihan mikä vaan. Oikeastaan voisin sanoa, että jokainen voi itse päättää elämäntehtävänsä. Oma unelmani on löytää rinnalleni "se oikea", mennä naimisiin ja perustaa perhe. Mä elän päivä kerrallaan, tavoitellen unelmiani. 

Mä oon aina uskonut johonkin korkeampaan voimaan. En niinkään Jumalaan, vaan pikemminkin kohtaloon. Mä uskon, että joku tätä systeemiä pyörittää. Että kaikella on tarkoitus. Jos teen jonkun pahan virheen, ajattelen kuitenkin, että silläkin oli tarkoitus. Mikään ei ole sattumaa. Joskus mietin, mitä jos elämämme onkin jo käsikirjoitettu valmiiksi? Mitä jos kaikki mitä teen onkin osa jotain suurempaa suunnitelmaa? 

Mua pelottaa kuolema ihan älyttömästi, koska en tiedä mitä sen jälkeen on. Kaikken kamalin ajatus on se, että mua ei vain enää ole. Etten voi enää nähdä, kuulla, maistaa, tuntea. Että kaikki mun aistit vaan katoaa ja mä päädyn matojen ruuaksi. Tulee ihan kylmät väreet kun ajattelenkin moista. 

Ehkä elämä onkin laina, joka maksetaan takaisin tuonpuoleisessa. Ehkä se miten hyvin tai huonosti elän, näyttäytyy mulle myöhemmin seuraavassa elämässä. Mä haluankin uskoa uudelleensyntymiseen. Siihen, että me kuoleman jälkeen synnymme maan päälle jonain muuna. Musta se on jotenkin kaunis ajatus. 

Pyrin tekemään elämässäni valintoja, jotka eivät satuta ketään. Pyrin elämään hyvän ja onnellisen elämän, mutta kukaan ei ole täydellinen. Aina tulee eteen vastoinkäymisiä. Aina tulee ihmisiä tai asioita, jotka kamppaavat sut maahan. Sitten pitää vain nousta ylös ja jatkaa yrittämistä. Jokaisen elämä on arvokas ja niin kovin ainutlaatuinen. 

Kuva we♥it

♥:llä Elmiira

Life is what you make it

Mä tajusin juuri, että mä rakastan elämää. Rakastan herätä joka aamu uuteen päivään, nähdä tuttuja kasvoja koulussa, jutella ihastukselle, tavata kavereita ja ylipäätänsä rakastan elää! Aina se ei oo ollut mulle itsestäänselvyys, on ollut aikoja jolloin mä oon tuntenut itseni todella ahdistuneeksi. Olin pieni heikko tyttö keskellä helvetin liekkejä, mut sit jotain tapahtu. Mä kahlasin pois ahdingosta ja näin auringon. Oon ollut oikeestaan jo pitkään aika onnellinen. Yks syy siihen on mun ihanat kaverit, ilman niitä en jaksais päivästä toiseen. Saan tosi paljon voimaa muista ihmisistä. Jos mulla on huono päivä kaverit piristää, ja jos taas oon iloisella tuulella niiden kanssa on kiva heittää läppää. Parempia kavereita saa hakemalla hakea! 

Oon myös tosi kiitollinen mun perheestä, mulla on mielestäni maailman paras perhe. Ne on aina tukemassa mua, mitä ikinä teenkään ja tiedän, että niihin voi luottaa. Mun pikkusisko Alika on mulle tärkeimpiä ihmisiä maailmassa, vaikka riidelläänkin usein. Myös kaikki sukulaiset, kuten isovanhemmat ja serkut on mulle tosi tärkeitä. Perhe on aina ollut lähellä mun sydäntä, ja tulee aina olemaan. 

Oon myöskin todella iloinen siitä, että oon taas löytänyt liikunnan ilon. Rakastan tanssimista, eikä koskaan tuu sellasta tunnetta, ettei jaksais mennä harkkoihin. Aina kun sinne menee tulee sellanen fiilis, että haluu vetää täysillä. Oon myös alkanut käymään salilla aktiivisemmin ja siitäkin pidän tosi paljon. Rakastan kokeilla oman kehoni äärirajoja. 

Kiitollinen olen myös siitä, että olen pitkään ollut suhteellisen terve, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oon aijemmin kertonut täällä paniikkihäiriöstäni. Olen ilokseni saanut huomata, etten oo saanut paniikkikohtauksia yli vuoteen! Mulle se on suuri saavutus. Silloin joskus en olisi uskonut, että tulee aika, jolloin kaikki on hyvin. Jolloin saan elää päivästä toiseen onnellisena, vailla huolia tai murheita. Sitä mun elämä tällä hetkellä kuitenkin on. 

Oon myös kiitollinen koulusta, ja siitä että mä ylipäätänsä saan opiskella. Se kun ei ole kaikille maailman ihmisille itsestäänselvyys. Tykkään tosi paljon Laanilan lukiosta, yhteishenki on hyvä ja opiskelu maistuu. Tiedän myös miksi haluan tulevaisuudessa tulla - toimintaterapeutiksi. On vapauttavaa kun tietää, että tulevaisuuden suunnitelmat on selvillä. 

Ihmiset, muistakaa iloita jokaisesta päivästä, jokaisesta hymystä, jokaisesta kauniista sanasta! Koskaan ei tiedä, milloin elämä päättyy joten hetkestä kannattaa ottaa kaikki irti, vielä kun me täällä ollaan! :) 

Kuva we♥it

♥:llä Elmiira

En tiedä onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan

Tää postaus on virunut luonnoksissa jo pitkään, mutta nyt päätin uskaltaa julkaista tämän. Ajattelin tehdä vähän syvällisemmän ja henkilökohtaisemman postauksen, aiheesta nimeltä paniikkihäiriö, sillä itseäni tämä asia koskettaa. Olin kasiluokalla kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Olin silloin ilmaisutaidon tunnilla ja meidän piti huutaa kuorossa. Multa pääsi ihan kauhee epävireinen vinkaisu ja opettajakin huomautti siitä. Sit se vaan tuli. En saanut happea, silmissä sumeni ja aloin itkee hysteerisesti. Vajosin lattianrajaan ja tuntui että kuolen. Mun kaverit talutti mut vessaan rauhottuun. Se oli niin hirveetä. Mä vaan tärisin ja itkin, enkä itsekkään tiennyt miksi. 

Tän tapauksen jälkeen kohtauksia alkoi tulla useemmin. Yleensä juuri koulussa. Lopulta niitä tuli viikoittain ja jouduin aina kohtauksen jälkeen lähteen kotiin. Laskettelupäivänkin jouduin jättämmään väliin, sillä pelkäsin saavani kohtauksen. Aluks en oikeestaan tiedostanut mistä oli kyse, mutta kun luin Demistä paniikkihäiriöstä totuus valkeni mulle. Lopulta sain ongelmaani apua ja aloin käydä psykologilla juttelemassa. Sain myös lääkkeet mitkä auttoivat vähän. 

Jonkin aikaa meni hyvin, mutta sitten tuli todella huono kausi. Sain päivittäin kohtauksia ja lopulta jouduin nuorten psykiatriselle osastolle. Kun istuin yksin kolkossa sairaalahuoneessa tunsin olevani pohjalla. Tää sairaus oli vienyt multa kaiken. En tiennyt milloin näkisin seuraavan kerran perhettä tai ystäviäni. Itkin vain ja tuntui etten koskaan ole ollut niin yksin. 

Kuukaudet kuluivat ja mä aloin voida paremmin. Pääsin toiselle vapaamalle osastolle ja sain huomata, ettei mun ystävät olleet hylänneet mua. Se tuntui todella hienolta. En ois voinut parempia kavereita toivoo. Ne pysyi mun tukena koko hoidon ajan. 

Kesän alussa pääsin kotiin ja mulla meni pitkään hyvin. Aloitin ysiluokan ja elämä tuntui hymyilevän. Ysiluokan keväällä asiat alkoi kuitenkin taas suistua raiteeiltaan ja jouduin palaamaan osastolle. Tälläkertaa kuitenkin tietäen, ettei mikään olisi lopullista. Että mä tulisin yhä näkeen mun perhettä ja ystäviä ja että kaikesta voi selvitä. Sain myös osastolta tosi hyviä kavereita joiden tuki oli myös kullanarvoista. Kaikkein parhaitenhan pystyy ymmärtämään samassa tilanteessa olevia. 

Koko kevään olin sairaalassa, mutta pääsin joka viikonloppu lomalle kotiin, sain käydä yksin ulkona ja nähdä kavereita. Opiskelin tuon ajan sairaalakoulussa, mistä pidin todella paljon. Ei ollut kokeita, eikä läksyjä ja opiskelu oli rentoa ja mukavaa. Pääsin kuitenkin oman kouluni päättäreihin ja melkein heti niiden jälkeen pääsin kotiin. 

Kesä, ja oikeestaan koko seuraava vuosi meni todella hyvin. Vaikka mulla oli yhä välillä vaikeita jaksoja, niistä selvittiin ilman osastoa. Mä kävin kymppiluokkaa ja samalla mietin mihin jatko-opintoihin haluasin. Tulevaisuus näytti kirkkaalta ja valoisalta. 

Nyt kun katson taaksepäin, en enää edes tunnista sitä pientä heikkoa tyttöä joka olin. Enää paniikkihäiriö näkyy mun elämässä jokailtaisena lääkeen ottona. En oo saanut kohtauksia yli vuoteen ja voin sanoo, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan. Haluun sanoo kaikille jotka kamppailee saman ongelman kanssa, te ootte vahvoja, te pystytte selättään tän sairauden. Jos mä pystyin siihen, niin pystytte tekin. Koskaan ei pitäisi jäädä yksin, sillä aina löytyy apua, jos sitä uskaltaa pyytää. Paniikkihäiriötä on ihan turha hävetä, sillä se on sairaus siinä missä flunssakin. Ja sairaudesta voi aina parantua.

<3:llä Elmiira