Tää postaus on virunut luonnoksissa jo pitkään, mutta nyt päätin uskaltaa julkaista tämän. Ajattelin tehdä vähän syvällisemmän ja henkilökohtaisemman postauksen, aiheesta nimeltä paniikkihäiriö, sillä itseäni tämä asia koskettaa. Olin kasiluokalla kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Olin silloin ilmaisutaidon tunnilla ja meidän piti huutaa kuorossa. Multa pääsi ihan kauhee epävireinen vinkaisu ja opettajakin huomautti siitä. Sit se vaan tuli. En saanut happea, silmissä sumeni ja aloin itkee hysteerisesti. Vajosin lattianrajaan ja tuntui että kuolen. Mun kaverit talutti mut vessaan rauhottuun. Se oli niin hirveetä. Mä vaan tärisin ja itkin, enkä itsekkään tiennyt miksi.
Tän tapauksen jälkeen kohtauksia alkoi tulla useemmin. Yleensä juuri koulussa. Lopulta niitä tuli viikoittain ja jouduin aina kohtauksen jälkeen lähteen kotiin. Laskettelupäivänkin jouduin jättämmään väliin, sillä pelkäsin saavani kohtauksen. Aluks en oikeestaan tiedostanut mistä oli kyse, mutta kun luin Demistä paniikkihäiriöstä totuus valkeni mulle. Lopulta sain ongelmaani apua ja aloin käydä psykologilla juttelemassa. Sain myös lääkkeet mitkä auttoivat vähän.
Jonkin aikaa meni hyvin, mutta sitten tuli todella huono kausi. Sain päivittäin kohtauksia ja lopulta jouduin nuorten psykiatriselle osastolle. Kun istuin yksin kolkossa sairaalahuoneessa tunsin olevani pohjalla. Tää sairaus oli vienyt multa kaiken. En tiennyt milloin näkisin seuraavan kerran perhettä tai ystäviäni. Itkin vain ja tuntui etten koskaan ole ollut niin yksin.
Kuukaudet kuluivat ja mä aloin voida paremmin. Pääsin toiselle vapaamalle osastolle ja sain huomata, ettei mun ystävät olleet hylänneet mua. Se tuntui todella hienolta. En ois voinut parempia kavereita toivoo. Ne pysyi mun tukena koko hoidon ajan.
Kesän alussa pääsin kotiin ja mulla meni pitkään hyvin. Aloitin ysiluokan ja elämä tuntui hymyilevän. Ysiluokan keväällä asiat alkoi kuitenkin taas suistua raiteeiltaan ja jouduin palaamaan osastolle. Tälläkertaa kuitenkin tietäen, ettei mikään olisi lopullista. Että mä tulisin yhä näkeen mun perhettä ja ystäviä ja että kaikesta voi selvitä. Sain myös osastolta tosi hyviä kavereita joiden tuki oli myös kullanarvoista. Kaikkein parhaitenhan pystyy ymmärtämään samassa tilanteessa olevia.
Koko kevään olin sairaalassa, mutta pääsin joka viikonloppu lomalle kotiin, sain käydä yksin ulkona ja nähdä kavereita. Opiskelin tuon ajan sairaalakoulussa, mistä pidin todella paljon. Ei ollut kokeita, eikä läksyjä ja opiskelu oli rentoa ja mukavaa. Pääsin kuitenkin oman kouluni päättäreihin ja melkein heti niiden jälkeen pääsin kotiin.
Kesä, ja oikeestaan koko seuraava vuosi meni todella hyvin. Vaikka mulla oli yhä välillä vaikeita jaksoja, niistä selvittiin ilman osastoa. Mä kävin kymppiluokkaa ja samalla mietin mihin jatko-opintoihin haluasin. Tulevaisuus näytti kirkkaalta ja valoisalta.
Nyt kun katson taaksepäin, en enää edes tunnista sitä pientä heikkoa tyttöä joka olin. Enää paniikkihäiriö näkyy mun elämässä jokailtaisena lääkeen ottona. En oo saanut kohtauksia yli vuoteen ja voin sanoo, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan. Haluun sanoo kaikille jotka kamppailee saman ongelman kanssa, te ootte vahvoja, te pystytte selättään tän sairauden. Jos mä pystyin siihen, niin pystytte tekin. Koskaan ei pitäisi jäädä yksin, sillä aina löytyy apua, jos sitä uskaltaa pyytää. Paniikkihäiriötä on ihan turha hävetä, sillä se on sairaus siinä missä flunssakin. Ja sairaudesta voi aina parantua.
<3:llä Elmiira
