Novellit

Tein nyt tällaisen Novellit välilehden, jonne tulee mun kirjoittamia lyhytnovelleja. Palautetta saa antaa :) 

Hän

Hän avasi ainoan silmänsä ja katsoi maailmaa. Maailmaa täynnä pahuutta, vihaa, sotia, orjuutta, epäoikeudenmukaisuutta, pettymyksiä, surua ja pelkoa, mutta kuitenkin myös iloa, naurua, onnistumisia, välittämistä, ystävyyttä, onnea ja ennen kaikkea – rakkautta.

* * *

Hän katsoi nuorta tyttöä joka makasi sängyssään ja itki. Hän tiesi kyllä, miksi tyttö itki. Tyttö itki, koska hän oli edellisenä päivänä saanut keskenmenon. Tyttö oli ollut jo raskauden puolivälissä. Vaikka hän oli tietysti nuori, hän ei ollut edes harkinnutkaan aborttia. Tyttö oli yhdessä poikaystävänsä kanssa päättänyt pitää lapsen, hänen ystävänsä ja vanhempansa olivat ilmoittaneet tukevansa heitä ja alkujärkytyksen jälkeen tyttö oli ollut vauvasta todella innoissaan. Tyttö oli nimennyt yhdessä poikaystävänsä kanssa tulevan lapsensa Adrienneksi. He rakastivat lasta. Ja niin rakasti myös kaikki heidän läheiset. Kun tyttö oli ollut viidennellä kuulla, suuri järkytys oli kohdannut hänet. Adrienne ei liikkunut. Tyttö oli soittanut paniikissa poikaystävälleen ja he olivat menneet lääkäriin. Pian oli selvinnyt jotain kauheaa. Tyttö oli saanut keskenmenon.

* * *

Hän katsoi vanhaa miestä joka seisoi hautausmaalla kukkakimppu kädessään. Mies oli surullinen. Tänään oli tullut täyteen 20 vuotta hänen rakkaan vaimonsa kuolemasta. Mies seisoi haudalla pitkään, mutisi jotain sanoja. Tietenkään Hän ei voinut tietää mitä mies puhui, ennen kuin mies risti kätensä ja sanoi:

”Anna että Eleonora olisi taivaassa, anna että hän odottaisi siellä minua”.

Mies laski kukat haudalle ja mutisi taas jotain mistä Hän ei voinut tietää mitään. Sitten mies lähetti lentosuukon hautaa päin ja lähti.

* * *

Hän näki pienen somalipojan pyöräilemässä kotiinpäin. Poika oli iloinen, koska hän oli oppinut koulussa kirjoittamaan sanan Äiti. Poika hymyili ja yritti polkea kovempaa, jotta olisi nopeammin äitinsä luona. Yhtäkkiä poika kaatui. Poika kaatui jä löi päänsä asfalttiin. Hän katsoi kuinka poika sätki hetken. Hän katsoi kuinka verilammikko peitti pojan päänalusen. Hän tiesi ettei poika tulisi enää näkemään rakasta äitiään.

* * *

Hän katsoi 15 vuotiasta tyttöä joka seisoi koulun lavalla ja lauloi suvivirttä. Tyttö oli aina ollut hyvä laulamaan. Hän oli saanut paljon kehuja äänestään. Hän tiesi sen, olihan Hän suonut tytölle tuon lahjan. Tyttö lauloi silmät kiinni. Tyttö oli onnellinen, tämä oli hänen peruskoulunsa viimein päivä. Hän tiesi että tyttöä jännitti lukio, mutta Hän tiesi myös sen että tyttö tulisi siellä pärjäämään. Kun tyttö lopetti laulunsa koko yleisö taputti. Hän tiesi, että tämä tulisi olemaan paras päivä tytön tähänastisessa elämässä. Sitten Hän siirsi katseensa toisaalle.

* * *

Hän katsoi kahta nelivuotiasta tyttöä jotka leikkivät kerrostalon pihassa hiekkalaatikolla. Tyttöjen nimet olivat Elli ja Jenna. Tytöt olivat tutustuneet, kun Jenna oli muuttanut samaan kerrostaloon Ellin kanssa viime kesänä.

”Tästä tulee linna”, Elli sanoi Jennalle ja muotoili jotain hiekasta.

”Tästä tulee luola”, Jenna totesi kaivaessaan lapiolla syvää kuoppaa.

Ellin äiti huusi tätä syömään.

”Mun pitää mennä. Nähdään huomenna, moikka!” Elli huikkasi Jennalle.

”Odota, anna hali, ennen kuin lähdet”, Jenna sanoi ja tytöt halasivat.

Sitten Elli lähti ja Jenna jäi leikkimään yksinään.

* * *

Hän katsoi avioparia, jotka huusivat toisilleen täyttä kurkkua. Mies oli pettänyt vaimoaan ja nyt vaimo oli ihan hajalla. Mies ei ollut rakastanut vaimoaan pitkään aikaan. He olivat hänen mielestään yhdessä enää vain kahden lapsensa takia. Vaimo kuitenkin rakasti miestä koko sydämestään ja oli halunnut uskoa tästä vain hyvää. Vaimo itki ja vajosi lattianrajaan. Mies huusi:

”Kyllähän sinä tiedät, että välitän sinusta. Minä kuitenkin rakastan Ruusaa. Siinä se ero!”

Hän tiesi että naisesta tuntui pahemmalta, kuin koskaan elämänsä aikana. Hän tiesi myös, että nainen tulisi pääsemään lopulta yli miehestä, mutta se veisi aikaa.

* * *

Sitten Hän katsoi 17 vuotiasta poikaa, joka seisoi juna-asemalla kihlasormus taskussaan. Hän tiesi että poika aikoi antaa sen tyttöystävälleen. Hän tiesi myös, ettei tytöllä ollut mitään aavistusta pojan aikeista. Hetken päästä juna tuli ja ihmisvirran mukana ulos astui vaaleahiuksinen tyttö. Tyttö juoksi pojan luo ja hyppäsi tämän syleilyyn.

”Mulla on ollut ikävä sua, rakas”, tyttö sanoi ja suuteli poikaa.

”Niin mullakin sua, ja mulla on sulle yllätys”, poika sanoi.

”Mikä?” tyttö kysyi innostuneena.

Poika polvistui tytön eteen, onnenkyyneleet kirposivat tytön kasvoille.

”Evelyn, menisitkö kanssani naimisiin?” poika kysyi.

Evelyn oli pitkään hiljaa ja poika jo pelkäsi, ettei hän suostu. Lopulta Evelyn sanoi kyyneleidensä seasta:

”Tietenkin rakas!”

Huojentuneena poika pujotti sormuksen Evelynin vasempaan nimettömään. Asemalla olevat ihmiset taputtivat. Sitten he kaksi suutelivat pitkään.

* * *

Hän tiesi että maailmassa oli kaikki ennallaan. Joillain meni hyvin, joillain huonosti. Jotkut kuolivat, jotkut syntyivät. Sitten Hän sulki silmänsä. 

Särkynyt jääprinsessa

Kyynel vierähtää poskelleni ja pyyhin sen nopeasti pois. Pakkasilma kipristää poskia ja varpaita. Katson edessäni olevaa hautakiveä. Luulin että suru helpottaisi ajan kanssa, mutta ei. Tämä tuntuu päivä päivältä pahemmalta.

Nina oli minun kaksoissiskoni. Olimme tottuneet tekemään kaiken yhdessä. Olimme parhaat kaverit. Erottamattomat. Harrastimme molemmat taitoluistelua kilpatasolla. Joka päivä äiti kuskasi meidät jäähalille luistelemaan. Muistan kuinka loistimme esityksissä ja kierismme ympäri Suomea kisamatkoilla. Nina oli myös pahin kriitikkoni. Hän sanoi suoraan jos tein jonkun liikkeen väärin. Nina oli kiltein ihminen kenet tunsin. Hän oli hyväsydäminen ja auttavainen ja siksi hänellä oli paljon kavereita. Hengasimme aina isossa porukassa koulussa. Nina oli sellainen typerä hassuttelija. Hän keksi aina parhaat jutut ja sai tyypit nauramaan. Minä taas olin vähän hiljaisempi kuuntelija. Me täydensimme toisiamme. Tiesimme kaikki toistemme salaisuudet. Se oli aitoa rakkautta. Rakkautta joka ei sammu koskaan.

Jossain vaiheessa Nina alkoi tarkkailemaan painoaan. En ollut huolissani, sillä lähes kaikki luisteluryhmämme tytöt vahtivat syömisiään ja yrittivät laihduttaa. Nina ei edes ollut ylipainoinen. Hän oli pieni ja hento, mutta silti hän halusi laihtua.

Joka päivä Nina juoksi kymmenen kilometrin lenkin. Lisäksi hän kävi päivittäin luisteluharkoissa. Kun kysyin onko hän kunnossa, hän vastasi aina olevansa. Hän vakuutti minulle ettei hänellä ole mitään ongelmaa. Ja minä tyhmä uskoin häntä.

Pian Nina painoi enää vaivaiset 30 kiloa. Silloin me muut heräsimme. Tajusimme että Ninan sairaus on hengenvaarallinen. Nina joutui nuorten osastolle, nenämahaletkuun. Sillä hän ei syönyt enää mitään.

Muistan kun kävin katsomassa Ninaa sairaalassa. Hän oli niin pieni ja hento. Hän oli kuihtunut olemattomiin. Katsoin hänen silmiinsä. En erottanut niissä enää sitä samaa elämäniloa kuin ennen. Nina vihasi itseään. Hän halveksi vartaloaan enemmän kuin mitään muuta. Se oli surullista katseltavaa. Ninasta oli tullut kylmä ja etäinen. Silti hän oli kuitenkin rakas siskoni.

Muistan kun sairaalasta soitettiin. Nina oli tuupertunut käytävälle. Hänet oltiin viety ambulanssilla teho-osastolle. Hoitajat olivat yrittäneet elvyttää häntä, mutta turhaan. Ninan sydän oli pysähtynyt. Samalla minun maailmani pysähtyi. Tajusin ettei minulla ollut enää rakasta siskoani. Minun paras ystäväni oli viety pois. Itkin hysteerisesti ja syytin itseäni kaikesta. Olin varma, että jos olisin huomannut Ninan sairauden aikaisemmassa vaiheessa hän olisi vielä täällä. Öisin en pystynyt nukkumaan, koska ajattelin vain Ninaa. Toivoin, että hän on paremmassa paikassa. Jossain missä ei ole niin paljon pahuutta. Toivoin että hän näkee minut pilven reunalta ja antaa minulle anteeksi.

Nyt seison edelleenkin Ninan haudalla. Minulla on tapana käydä täällä joka päivä. Joka päivä käyn tuomassa uuden kynttilän. Se muistuttaa minua siitä että siskoni sielu elää yhä. Vaikka hän on fyysisesti kuollut, hänen henkensä vaeltaa meidän keskuudessamme.

”Rakastan sua, sisko”, kuiskaan ja kyyneleet kastelevat kasvoni. 

Aarteeni

Istun laiturilla ja katson edessäni avautuvaa tummaa merta. Meri on tänäänkin tumma. Niinkuin nykyään joka ikinen päivä. En tiedä johtuuko se minun mielestäni, vai siitä että talvi tekee tuloaan. Pian lumi peittää veden ja hautaa alleen kaikki sen aarteet. Minun Aarteeni.

Kaikki alkoi siitä kun tapasin baarissa mukavan miehen. Hän oli ensimmäinen ihminen joka kehui minua kauniiksi. Ensimmäinen joka sai minut tuntemaan itseni erityiseksi. Hänen tummanpuhuvat silmänsä ja rosoinen parta teki minuun vaikutuksen. Hän ei ollut kuin muut baarin sinkkunaisia metsästävät, juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet pojat. Hän oli aikuinen mies, minua monta vuotta vanhempi. Mutta hän ymmärsi minua. Hän ymmärsi, jopa silloin kun sanat eivät pystyneet kuvaamaan sitä tuskaa mikä sisälläni oli. Se tuska oli ollut siellä niin pitkään kuin muistan. Olin yrittänyt korvata tuskan jollain hyödyllisemmällä tunteella, kuten turhautumisella, joskus jopa ilolla. Mutta tuska oli aina minussa se vallitseva voima. Se repi minut riekaleiksi, jättäen sydämeeni ikuiset arvet. Silti se piti minua otteessaan. Kannatteli eteenpäin, kun mikään muu ei tuntunut enää miltään.

Aarteeni, tämä mies josta kerroin. Hän tuli kuin enkeli minun helvettiini. Hän sai minut tuntemaan itseni edes sekunnin verran tärkeäksi. Ja se tunne oli sanoinkuvaamaton. Mies piti minusta kiinni kun halusin kaatua. Pyyhki kyyneleeni jo ennen kuin aloin itkeä. Hän korjasi elämän runnelleen sydämeni.

Aina kun en ollut hänen seurassaan tuntui kuin sisältäni puuttuisi jotain. En ollut kokonainen silloin. Tuntui kuin rinnassani olisi ollut valtava aukko joka ammotti tyhjyyttään. Kun taas olin miehen seurassa pystyin olemaan oma itseni. Pystyin erottamaan ahdistuken ilon tunteista ja hautaamaan sen jonnekkin mieleni sopukoihin. Pystyin tarttumaan hetkeen ja elämään siinä. Pystyin jopa nauramaan. Ja se oli minulle harvinaista. Saatoin nauraa sydämeni kyllyydestä. Hän sai minut hymyilemään pelkällä katseella. Se katse oli aito. Siinä katseessa oli sitä jotain mitä ihmiset kutsuvat rakkaudeksi. Sitä jotain mikä piti minut elossa.

Elokuussa mies ja hänen kaverinsa lähtivät risteilylle porukalla. Olin tietysti huolissani, mutta annoin hänen mennä. En kai minä häntä omistaa voinut. Kumpa olisin kieltänyt. Kumpa olisin sanonut:

”Jää kotiin. En halua olla yksin”.

Mutta ei. En sanonut mitään. Annoin hänen mennä. Minä idiootti.

Illalla soitin hänelle kyllä monta kertaa, mutta puhelu meni aina vastaajaan. Ajattelin että hänellä on niin hauskaa ettei hän kuule. Ajattelin etten saa pilata hänen iltaansa. Jos olisin ollut sellainen kunnon tyttöystävä, olisin varmaan soittanut tuhat kertaa putkeen ja vaatinut selitystä puhelimen laiminlyönnille. Mutta ei, minä istuin sohvalla, kävelin ympäri kämppää hermostuneena, välillä puhelinta vilkuillen.

Seuraavana aamuna heräsin puheluun. Se oli puhelu tuntemattomasta numerosta. Epäröin pitkään, mutta lopulta vastasin. Puhelimessa oli krapulainen mies joka kertoi että Aarteeni, mies josta välitin enemmän kuin kenestäkään muusta oli kadonnut. Kukaan ei ollut nähnyt häntä kello viiden jälkeen. Kukaan ei ollut saanut häneen yhteyttä. Jos olisin toiminut kuten normaalit ihmiset, olisin mennyt paniikkiin. Olisin itkenyt hysteerisesti ja panikoinut ympäri kämppää. Olisin todennäköisesti tullut hulluksi. Mutta minähän olin jo hullu. Ihminen jonka elämän ainoa kipinä oli tuo mies. Ihminen jolla ei ollut mitään muuta elämää.

Kuukauden päästä sain kuulla että vedestä oli löydetty ruumis. Minua pyydettiin tunnistamaan hänet. Puhelimessa sanoin kylmästi ja itsevarmasti:

”Selvä, tulen katsomaan tunnistanko häntä”.

Mutta heti puhelun jälkeen itkin hysteerisesti. Yhtäkkiä kaikki se paha olo oli palannut – menetyksen tunteen kera. Minun oli silti mentävä ruumishuoneelle. Minun oli tehtävä huonon tyttöystävän velvollisuuteni.

Kun astuin ruumishuoneelle olisin halunnut sulkea silmäni. Olisin halunnut juosta kauas pois taakseni katsomatta. Mutta mitä minä tein? Tuijotin lasittuneella katseella edessäni makaavaa miestä. Aarrettani. En edes itkeä tirauttanut. Seisoin vain tyhjänä ja tunsin elämäni murtuvan. Kerroin että hän oli avomieheni. Hän oli minulle tärkeintä maailmassa. Mitään muuta en sanonut. Sitten poistuin huoneesta.

Nyt istun edelleen laiturilla ja katson myrskyävää merta. Merta joka kantaa mukanaan mieheni sielua. Se ei koskaan lepää. Se ei koskaan tottele sääntöjä. Se on villi ja vapaa, mutta samalla elementtiinsä vangittu.

”Äiti, voidaanko lähtee mua palelee”, Topias sanoo.

Katson häntä silmiin. Silmiin joissa erotan aina hänen isänsä. Nimesin pojan isänsä mukaan, Topias tuntui luontevalta. En edes harkinnut muita vaihtoehtoja. Hänet on tehty meistä. Hänessä on meidän molempien lihaa ja verta. Aarteeni ei koskaan päässyt näkemään Topiaksen kasvua. Eikä topias päässyt näkemään isäänsä. Hän oli pienenpieni mytty vain. Silti heidän välillään on side jota ei voi kukaan ymmärtää. Se side tulee kestämään ikuisesti. Sitä ei voi kukaan rikkoa. He ovat aarteitani. Vaikka kadotin toisen, sain tilalle jotain vielä rakkaampaa. 

Kielletty suudelma

On paahtavan kuuma kesäkuinen päivä. Minun vaihto-oppilas vuoteni USA:ssa on lopuillaan. Olen surullinen, sillä joudun pian jättämään hyvästit host perheelleni ja kaikille uusille ystävilleni, ja palaamaan Suomeen jossa minulla ei ole enää minkäänlaista elämää.

Istun huoneessani pakkaillen tavaroitani kun puhelimeni soi ja paras ystäväni Miley pyytää minua tyttöjen kanssa hampurilaiselle. Pakkaaminen saa jäädä. Haluan viettää viimeiset hetket ystävieni kanssa.

Hyppään ulos bussista ja suunistan läheiseen hampurilaisbaariin. Kaikki ovat jo siellä odottamassa minua. Miley, Evelyn, Indie, Sarah, Sophie ja Deidre. Minun amerikkalaiset ystäväni.

”Kiva kun tulit!” Miley huutaa englanniksi.

”Pakkohan mun oli. Haluun viettää viimeiset hetket teidän kanssa”, sanon.

”Mitä saisi olla?” tarjoilija kysyy.

”Kanahampurilainen ja jäävesi”, vastaan jo melkein täydellisellä englannilla.

Tämän vuoden aikana moni asia on muuttunut. En ole enää se hiljainen tyttö takapenkistä. Nyt minulla on ystäviä. Olen tämän vuoden aikana itkenyt, nauranut, riidellyt, sopinut, tanssinut villisti pilkkuun asti, juonut ensimmäiset siiderini, huutanut, paiskonut ovia. Niin ja – rakastunut. Alex on minun host veljeni. Tämän vuoden aikana meistä on tullut todella läheisiä. Olen ollut ihastunut Alexiin koko tämän ajan, mutta emme tietenkään ole yhdessä. Se ei olisi sopivaa kun olemme tavallaan sisaruksia. Alex on kieltämättä täydellinen pakkaus. Mustat, kiharaiset hiukset, tummanpuhuvat silmät ja viettelevä hymy. Hän on mukava, huumorintajuinen ja ymmärtäväinen. Kaikkea mitä pojalta haluan. Harmi vain, ettemme koskaan voi olla yhdessä. Pian välimatka kasvaa niin suureksi että viimeisetkin unelmani pirstoutuvat.

Iltapäivällä istun bussissa matkalla kotiin. Tuntuu kamalalta että huomenna minä lähden. Huomenna minä jätän taakse kaiken tämän ihanan. Kaiken mitä olen tämän vuoden kuluessa oppinut rakastamaan.

Istun omassa huoneessani jo toista tuntia pakkaamassa tavaroitani. Minä inhoan pakkaamista, ajattelen. Yhtäkkiä ovi aukeaa ja Alex astuu sisään huoneeseen.

”Moi”, hän sanoo.

”Hei”, sanon hiljaa.

”Mulla olis sulle jotain”, hän sanoo.

Nousen ylös ja hän ojentaa käteeni taitellun lapun.

”Avaa se vasta lentokoneessa”, hän sanoo.

Laitan lapun taskuuni.

”Mulla tulee ikävä sua”, hän sanoo.

”Niin mullakin sua”, sanon itku kurkussa.

Ennen kuin tajuankaan painaudun hänen lähelleen ja suutelen häntä. Alex vastaa suudelmaan taitavasti. Suutelemme pitkään ja kiihkeästi, kunnes lopulta erkaannumme hiukan.

”Halusin tehdä sen, edes kerran”, sanon.

”Niin minäkin”, Alex sanoo.

Sitten alakerrasta kuuluu äidin kimeä huuto:
”Tulkaa syömään!”

Ja meidän romanttinen hetkemme on keskeytynyt.

Istun lentokoneessa ja katson viimeisen kerran rakasta Amerikkaani. Tulisinkohan palaamaan tänne enää koskaan? Sitten muistan lapun jonka Alex antoi. Otan sen taskustani ja avaan sen. Lapussa lukee: Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. 

Ethän sä unohda?

En ole koskaan ollut kovin hyvä koulussa. Matematiikassa olen suorastaan surkea. Kieliä opin helposti, mutta vain jos haluan oppia. En ymmärrä mitään biologiasta, vaikka haluaisin. Maantiedossa olen keskiverto, mutta unohdan paikkojen nimet yhtä helposti kuin kaikki minulle annetut avaimet. Yhden paikan nimen muistan kuitenkin ikuisesti, paikan josta harva tietää. En ole koskaan käynyt Taiwanissa, mutta tiedän että tulen vielä käymään. Taiwan, pieni saari lähellä Intiaa aivan Kiinan alapuolella. Se kuuluu virallisesti ja lain mukaan Kiinalle, mutta me molemmat tiedämme että se on täysin itsenäinen valtio. Hyvin pieni, mutta meille kahdelle tarpeeksi suuri.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Yhtä selkeästi se päivä on painettuna mieleeni, kuin oma lempivärini, punainen. Olin lähtenyt vastahakoisesti, vanhempien tahdosta partioleirille, valtavalle leirille, Jamboreelle. Olimme vanhempien kanssa sopineet että se olisi viimeinen leirini, sitten saisin lopettaa yli 5 vuotta kestäneen, minulle kuitenkin tärkeän harrastuksen, partion. Olimme istuneet noin 7 tuntia hikisessä bussissa, ja minä olin ehtinyt tutustua naapurikunnasta tulevan lippukunnan tyttöihin. Matka oli ollut erilainen kuin kaikki pitkät bussimatkat, mielenkiintoinen. Olin jutellut melkein 7 tuntia taukoamatta täysin ventovieraiden kanssa.

Kun astuimme ulos tulikuumasta, hikeen jo siinä vaiheessa hukkuneesta bussista, ilma joka tuli meitä vastaan oli vähintäänkin yhtä kuuma. Silti iloinen ja lämmin tuulenvire tervehti kasvojani, en tiedä huomasivatko muut samaa, mutta minä huomasin. Olimme keskellä metsää, keskellä ei mitään, kaukana kaikesta, mutta meitä oli paljon. Alueella oli neljä kylää ja jokaisessa kylässä oli noin 50-100 savua. Savut eivät olleet tavallisia savuja, läpinäkyviä ja haisevia, vaan ne olivat pieniä kyliä joissa oli noin 5 viidentoista hengen telttaa ja sen lisäksi muutama pieni teltta. Meidän kylämme oli itäisellä puolella pohjoisessa ja sinun ja ystäviesi savu oli meidän savun vieressä, ihan vieressä, niin kuin naapurissa. Minä ja uudet ystäväni vaikutimme kaikki samanlaisilta. Olimme laiskoja rakentamaan leiriä ja auttamaan muita. Meille oli yksinkertaisesti ihan sama minne muut pystyttäisivät teltan, vai pystyttäisivätkö he sitä lainakaan, kunhan saimme levätä. Paikallaan olo ja kaikkien muiden ahertamisen katsominen kuitenkin alkoi pian kyllästyttää, joten päätimme mennä moikkaamaan teitä, Taiwanilaisia naapureitamme. Tietenkään kaikki teistä eivät olleet Taiwanilaisia, itse asiassa suurin osa oli Kiinalaisia ja vaikka kuinka väittäisitte että kaikki aasialaiset ovat samannäköisiä, voin vakuuttaa teille ettei asia niin ole. Itse asiassa, uskallan epäillä, että sinä olit peräti ainoa Taiwanilainen koko savussasi, mutta en voi olla varma. Taiwanilaisella ja aasialaisella on suuri ero, taiwanilaiset ovat huomattavasti tummempia ja reilusti pidempiä. Taiwanilaisilla on symmetrisemmät silmät, tarkoitan että ne eivät ole niin vinot kuin kiinalaisilla. Sinun silmäsi olivat erilaiset kuin kaikkien muiden, ne olivat kiinalaisten silmien sijaan täysin erilaiset, suuret, hieman vinot, mutta ei häiritsevästi. Ja kaikkein kauneinta niissä oli niiden väri. Ne eivät olleet pikimustat niin kuin kiinalaisilla, vaan erittäin tumman ruskeat, lämpimät, sädehtivät, kauneimmat silmät mitä ihmisellä olla saattaa. Hiuksesi olivat mustat, täydellisen mustat ja ne hohtivat auringossa kaikissa väreissä, kun oikein katsoi. Hiuksesi olivat ihanan pörröiset, ei kiharaiset vaan päinvastoin täysin suorat, mutta pörröiset. Rakastuin hiuksiisi melkein yhtä paljon kuin silmiisi, mutta koska silmäsi olivat niin täydelliset ei minua olisi haitannut vaikka olisit ollut täysin kalju. Huuliasi en muista kunnolla, muistan vain että ne olivat pienet mutta täyteläiset. En muista minkä näköiset, koska en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta muistan täydellisesti miltä ne tuntuivat ja uskokaa minua, se on paljon tärkeämpi muistikuva. Ensimmäisenä päivänä en voinut kuin ihailla sinua, toki sain muutaman sanan soperrettua, niin kuin sinäkin minulle, mutta ei, en edes ajatellut että minulla olisi mahdollisuuksia johonkin noin täydelliseen. Minä ja kaverini seisoimme teidän savun portilla ja kysyimme hyvin vanhalta mieheltä luvan tulla sisään. Kävelimme ja katsoimme ympärillemme, kaikki näyttivät aluksi samanlaisilta, toistensa täydellisiltä klooneilta, kunnes huomasin sinut. Katsoit suoraan minuun ruskeilla silmilläsi ja minun siniset silmäni eivät yksinkertaisesti kyenneet kääntymään pois sinusta. Sama taisi käydä sinulle, sillä tuijotit ainoastaan minuun hymyillen valloittavaa hymyäsi, hymyä jonka tulen muistamaan aina. Minä hymyilin takaisin.

Tuijottaessani sinuun tunsin täydellisen, onnen tunteen huumaavan minut. En kyennyt liikkumaan, en kyennyt puhumaan, vaikka halusin. Olisin halunnut huutaa kaikille kavereilleni että katsokaa tuota täydellistä poikaa, mutta en yksinkertaisesti pystynyt. Suuni ei suostunut toimimaan lainkaan. Sinun kasvosi… Ne lamaannuttivat minut täysin. En tiedä mitä sinä tunsit, mutta tuijotit minuun vähintäänkin yhtä intensiivisesti, silti hymyillen.

Kun lopulta kykenin liikkumaan ja puhumaan kävelin luoksesi ja annoin sinulle taskussani olevan partiomerkin jonka äiti oli pakottanut ottamaan mukaan vaihdettavaksi. Otit merkin ja kävelit telttaasi, hetken päästä tulit takaisin sylissäsi kasa merkkejä. Annoit osan minulle, osan kavereilleni. Juttelimme porukassa ja tutustuimem toisiimme.Sain teitää että nimesi oli Jack ja olit 14, saman ikäinen kuin minä. Pian kuitenkin vihainen savunjohtajamme tuli hakemaan meitä rakennustöihin.

Minä ja kaverini kävimme teidän puolella kylässä päivittäin ja liikuimme välillä isolla porukalla ympäri leirialuetta. Yhtenä päivänä pyysit minut kanssasi kahvilaan. Minulla ei ollut rahaa joten tarjosit minulle jäätelön ja kokiksen. Juttelimme kahvilassa monta tuntia ja kerroit elämästäsi Taiwanissa ja minä elämästäni Suomessa. Lopulta lähdimme kumpikin omille teillemme.

Viimeisenä iltana alueen turvamiehet eivät jaksaneet vahtia meitä vaan saimme kulkea vapaasti leirialueella. Minä, kaverini ja sinä istuimme ulkona suuren pöydän ääressä juttelemassa. Istuin vieressäsi ja olimme pöydän päässä kaukana muista. Huomaamatta hivuttauduimme lähemmäs toisiamme ja kätesi tarttui käteeni. Yhtäkkiä ja kenenkään huomaamatta katsoit minuun ja suutelit pitkään. Istuimme siinä kauan ja painoin pääni olkapäällesi.

Yhtäkkiä muistin salaisen paikan jossa olimme kavereideni kanssa käyneet päivisin. Pyysin sinut mukaani ja kuljimme leirialueen poikki, pienen metsän halki laiturille joka oli syrjässä rannasta. Oli täysikuu ja vesi oli peilityyni. Kuun silta heijastui veteen kauniisti ja tuhannet tähdet tuikkivat. Sanoit ettet ollut koskaan ennen nähnyt tähtitaivasta. Suutelimme vielä monta kertaa ja katselimme taivasta. Tunsin olevani onnellisin tyttö maailmassa. Lopulta nukahdimme laiturille vierekkäin ja palasimme leireihimme vasta aamun sarastaessa.

Seuraava aamu oli kiireinen. Kaikki pakkasivat tavaroitaan ja leiriä purettiin. En nähnyt sinua missään, kaikkialla oli ihmisiä, mutta sinä olit kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lopulta, kun kaikki tavarat oli jo pakattu ja bussi lähtisi pian istuin yksin puun alla ja tuijotin ihmispaljouteen. Olin surullinen, mutta en kyennyt itkemään. Lopulta erotin tutun naaman väkipaljoudesta. Juoksin luoksesi ja halasin sinua pitkään. Sitten nousit bussiisi ja katosit. Katsoin kun maa pölisi ja bussisi katosi jonnekin puiden taakse. Olit mennyt, lopullisesti.

Krapula-aamu

Avaan silmäni ja tuntuu kuin joku ampuisi aivot pihalle. Hengitän syvään tunkkaista ilmaa joka kiertää kehää huoneessa. Huone on pieni ja sotkuinen, pulloja, oksennusta, vaatteita ja roskaa. Hyi helvetti, mietin. En tiedä kuinka kauan olen tässä maannut, omassa oksennuksessani. Päätä särkee ja tuntuu että haluaisin kuolla tähän paikkaan. Kuolisin mieluummin kuin tuntisin tätä tunnetta. Katson ulos, ilma on sateinen ja taivas näyttää masentavalta. Raskaat tummat pilvet ovat peittäneet saasteisen taivaankannen. Nousen ylös ja laahsutan vessaan. Kaadun vessanpytyn ylle ja oksennan taas.

”Vittu”, tuhahdan.

Kävelen takaisin olohuoneeseen ja kaadun sohvalle. Suljen silmäni ja käännän kylkeä. Samassa viereisestä huoneesta kajahtaa ilmoille Essin kimeä huuto. Vasta nyt muistan että mullahan on lapsikin. Ja se on varmasti nälkäinen. Olen hirveä äiti kun ryyppään ja käytän huumeita ja jätän 4 kuisen vauvan yksin kerrostalokämppään yöksi kun lähden baariin.

Kävelen Essin huoneeseen ja nostan hänet syliini. Hän tuoksuu niin vauvalta ja tuijottaa minua ruskeilla nappisilmillään.

”Voi sua raukkaa, kun sulla on tällainen äiti”, sanon hiljaa.

Essi inisee ja minä annan hänelle maitoa. Tyttö rauhoittuu ja tutkii minua katseellaan.

”Mä rakastan sua, kaikesta huolimatta”, kuiskaan.

Näyttää siltä kuin Essi hymyilisi, vaikka eihän tuon ikäisen vauvan vielä pitäisi. Lasken tytön takaisin kehtoon ja kävelen olohuoneeseen. Minun on pakko saada yksi kalja, jotta tämä olo helpottaisi. Astelen jääkaapille ja korkkaan kylmän juoman. Juon sen yhteen soittoon ja tuntuu kuin olo olisi jo hieman parempi. Yhtäkkiä ovikello soi. En avaa. En minä voi. Tiedän kyllä kuka siellä on.

”Nanna! Avaa ovi, täällä on perhetyöntekijä! Minä tiedän että sinä olet kotona!”, se huutaa.

Pakko kai se on avata. Viimeksi se päivysti oven takana puoli tuntia, ennen kuin suostuin avaamaan. Avaan oven ja Helena astuu sisälle kaatopaikkaani. Hän katsoo huonetta tutkien ja kääntyy sitten minuun päin. Hänen vihreät silmänsä ovat väsyneen ja elämään kyllästyneen näköiset ja vaaleat hiukset on kietaistu nutturalle. Hänellä on yllään jakku ja pitkä hame, sekä korkokengät.

”Nanna, kai sinä itsekin ymmärrät, ettei tämä ole oikeanlainen elinympäristö lapselle”, Helena sanoo vakava sävy äänessään.

”Joo, tota, pitikin siivota”, mutisen.

”Jos sinä et kohta ryhdistäydy me joudumme ottamaan Essin huostaan”, Helena sanoo.

”Ei! Te ette vie mun lasta!” kiljun.

”Jos asioihin ei tapahdu muutosta meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Ajattelemme vain sinun ja lapsen parasta”, Helena sanoo.

”Vitut te mitään ajattele! Te ette edes tunne mua! Te ette tiedä mikä on Essille parhaaksi!” raivoan.

”No ainakaan ei tällainen elämä”, Helena sanoo tiukasti.

”Mun elämässä ei oo mitään vikaa!” huudan.

”Ai ei vai? Eilenkin olit jossain koko yön. Naapuri kertoi nähneen sinun poistuvan asunnosta ilman Essiä. Lapsiraukka oli itkenyt koko yön”, Helena sanoo.

”Ihme kyyliä nekin, saan kai mä nyt saan ulkona käydä”, murahdan.

”Tietysti, mutta ymmärräthän sinä että Essi on vain neljä kuukautta. Tuon ikäinen tarvitsee vielä äitiään”, Helena sanoo.

”Oliko muuta?” kysyn.

”Ei. Mutta pidä mielessä että jos tämä touhu ei lopu me otamme Essin huostaan”, Helena sanoo.

”Joojoo”, mutisen.

”Minäpä tästä lähden. Pidä huolta lapsestasi”, Helena sanoo.

”Mene jo”, tiuskaisen.

Lysähdän sohvalle uupuneena. Minä todellakin olen huono äiti. Jos en oikeasti ryhdistäydy Essi viedään minulta iäksi. Mutta he eivät ymmärrä miten rankkaa on saada lapsi juuri kun on täyttänyt 18. Siinä iässä haluaa vielä bilettää ja elää täysillä. Essin isä ei ole mukana kuvioissa. Hän teki harvinaisen selväksi, ettei halua olla missään tekemisissä lapsensa kanssa. Hän ei halunnut isäksi vielä. Ehkä minunkin olisi pitänyt odottaa. Odottaa että olen tarpeeksi kypsä kantamaan vastuun vauvasta. Mennyttä ei voi kuitenkaan muuttaa. Tämä on tilanne nyt. Minulla on lapsi ja minun täytyy huolehtia hänestä.

Bling! Ovikello soi taas. Avaan oven ja näen edessäni viimeyön panon, Jarkon.

”Moi kultsi!” se huudahtaa ja hyppää kaulaani.

”Mikä vitun kultsi?” kysyn turhautuneena.

”Myönnä et sulla oli hauskaa”, Jarkko sanoo ja iskee silmää.

”Miten sä edes löysit tänne?” kysyn.

”Sä annoit eilen osoitteen”, Jarkko sanoo.

”Aha”, mutisen.

Minulla ei juurikaan ole muistikuvia eilisestä.

”Saanko tulla sisälle?” Jarkko kysyy.

”Et”, sanon.

”Miksi?”, hän kysyy hämillään.

”Koska mä en just nyt jaksa sua, tai ketään”, sanon.

”Onko krapula?” Jarkko kysyy kiusoitellen.

”Ei kuulu sulle, painu helvettiin”, mutisen.

”Yks pusu niin mä lähden”, Jarkko sanoo.

Vastahakoisesti suutelen hänen huuliaan. Samalla toisesta huoneesta alkaa kuulua Essin itku.
”Onko sulla kakara!?” Jarkko huutaa.

”No... Joo...” mutisen.

”Hyi vittu. Lapset on hirveitä. Mä häivyn!” Jarkko sanoo.

Pääsinpähän ainakin siitä eroon. Kävelen Essin huoneeseen ja nostan tytön syllini.

”Äiti rakastaa sua kulta”, kuiskaan.

”Ättättäätää!” Essi kiljaisee.

Minun täytyy muuttaa elämäntapojani. En voi jatkaa näin. Nykyään käyn joka ilta baarissa, panen tuntemattomia ja jätän lapseni heitteelle. Tästä lähin olen parempi äiti Essille. Hän on minun kaikkeni. Häntä minä rakastan.

Valherakkaus

Tässä me taas ollaan. Tupakanhajuisessa kerrostaloyksiössä, aamuauringon paistaessa ikkunasta. Sä nukut vielä. Sä olet kaunis, tai oikeestaan komee. Kaikkee mitä mä mieheltä haluan. Mä nousen hitaasti sängystä ja sipaisen hiussuortuvan otsaltasi. Sä nukut niin rauhallisena. Mä en viitsi herättää. Heitän nahkatakin päälleni ja juoksen ulos ovesta.

Kävelen eteenpäin Helsingin kaduilla ja poltan yhden tupakan. On kesä, linnut laulaa ja sporakiskot kolisee. Tää kaupunki on kesällä kaunis. Silti se on maailman karuin kaupunki.

Jiri soittaa mulle. Taas. Tälläkertaa päätän vastata.

”Mitä muru?” se kysyy niin hyväntuulisena.

”Ihan hyvää”, mutisen ja vedän viimeiset henkoset tupakastani.

”Nähtäiskö tänään, vai onks sulla muuta menoo?” se kysyy.

”Joo, voidaan me nähdä. Tuun teille kolmelta”, sanon hiljaa.

Kävelen rappukäytävää ylöspäin ja korkokenkäni kopisevat lattiaan. Tulen ylimmäisen kerroksen kohdalle ja soitan ovikelloa. Pian Jiri avaa oven vieno hymy kasvoillaan.

”Moi rakas”, se sanoo.

Rakas. Niimpä niin. Olemmehan me olleet yhdessä jo yli vuoden joten on ihan luontevaa kutsua rakkaaksi, mutta Jiri ei tiedä että tämä rakkaus on valherakkautta. Että minä petän häntä, milloin kenenkin kanssa. Viimeyönä se oli Sami. Toissayönä Jaska. Yleensä vain etsin baarista jonkun miehen ja lähes poikkeuksetta ilta päättyy johonkin ahtaaseen kerrostaloyksiöön. Pahinta tässä on, ettei minua edes kaduta. En tunne minkäänlaista syyllisyyttä siitä että petän Jiriä. Jiri on minulle tärkeä, mutta en minä häntä rakasta.

Kaadumme sohvalle kiihkeästi suudellen.

”Mä rakastan sua”, Jiri kuiskaa.

”Mäkin sua”, sanon, vaikka se on valhe.

Jiri raottaa paitani kaulusta. Minä hymyilen. Suljen silmäni ja unohdan hetkeksi elämän.

Herään pehmeistä lakanoista. Ulkoa kuuluu junan vaimea ulina. Jiri nukkuu. Annan hänen nukkua. Minun on taas mentävä. Katson kelloa. Puoli yksitoista. Pian annan saman kaavan jatkua. Pian unohdan taas hetkeksi suhteeni Jiriin ja annan jonkun korston vietellä minut.

Meikkaan itseni rappukäytävässä ja astelen ulos Helsingin yöhön. Suuntaan läheiseen baariin. Vakiopaikkaani. Istun tiskille ja tilaan siiderin. Joku pitkä, tumma mies kävelee luokseni.

”Mä olen Tom”, se sanoo raihnaisella äänellä.

”Jessica”, kerron nimeni.

”Kaunis nimi sulla, lähtisitkö sä tanssimaan?” Tom kysyy.

”Mikä ettei”, sanon hymyillen.

Tanssimme kiihkeästi lähekkäin. Musiikki pauhaa kovalla ja tunnen sen jytinän ruumiissani. Nauran onnesta ja nautinnosta. Tom suutelee minua. Suljen silmäni ja vastaan suudelmaan. Painaudun hänen ruumistaan vasten ja uppoudun unelmiini.

Aamulla herään krapulan kourissa. Olemme taas jossain yksiössä. Sama kaava toistui. Taas. Tom nukkuu yhä, ja kuorsaa hieman. Noukin vaatteeni lattialta ja katson itseäni peilistä. Punaiset hiukset aaltoilevat olkapäiltä ja silmissä on yhä eilisen meikit. Päätän ettei tästä tule mitään. En voi elää lopunelämääni valherakkaudessa. Minun on lopultakin päästettävä irti. Lähetän Jirille tekstarin: Jätän sut. Niin on parempi. Älä soita mun perään. Jessica.

Katson viimeisen kerran sängyllä makaavaa miestä. Sitten heitän takin harteilleni ja juoksen ulos. Ehkä menen tänään taas baariin. Ehkä harrastan seksiä tuntemattoman kanssa. Ehkä rakastun hieman, mutta aamulla taas katoan. Jokatapauksessa valherakkaus saa jäädä. Nyt keskityn omaan elämääni. 

Särkyneen tytön tarina

Minä seison niin hentona tuulessa, kielekkeellä. Valkoinen mekko on riekaleina. Jalat eivät enää jaksa. Olen loppu. Minulla ei ole enää mitään syytä elää. Suljen silmäni ja hyppään kalliolta alas kylmään, tummaan veteen.

Tunnen kylmän veden ympräilläni. Tunnen kuinka virtaukset pyörittävät minua. Nyt vain odotan. Odotan että elämäni loppuu. Että hiekka valuu alas tiimalasista. Että minua ei enää olisi.

Odotukseni keskeytyy kun joku tarttuu minuun ja vetää minut pintaan. Olen tuskin tajuissani, mutta tunnen hänen vahvat käsivartensa. Hän raahaa minut rantaan. Tuuli ujeltaa. Avaan silmäni ja yskin vettä keuhkoistani.

”Ootko sä kunnossa?!” yläpuolellani oleva poika huutaa.

Hän on komea. Korkeintaan parikymppinen. Ruskeat hiukset ovat märät ja vihreät silmät katsovat minuun tutkien.

”Joo”, mutisen.

”Yrititkö sä tappaa itses!?” poika huutaa.

”Tavallaan”, soperran.

”Sä oot ihan hullu. Mut nyt sun pitää päästä lämpimään”, poika sanoo.

Hän nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut rannan päässä olevaan autoon. Hän ojentaa minulle huovan ja minä kääriydyn siihen. Poika kapuaa ajajan paikalle ja käynnistää auton.

”Mä olen Antti”, poika sanoo.

”Selena”, kerron nimeni.

”Kiva nimi”, Antti sanoo ja hymyilee.

”Kiitos”, mutisen.

”Mihin mä sut vien?” Antti kysyy.

”Ei. Sä et voi viedä mua kotiin. Äiti sais raivarin”, sanon.

”No kyllä sut pitää jonnekkin heittää”, Antti sanoo.

”Ei...”, soperran.

”No mitä jos tulisit mun luo. Katsotaan aamulla mitä me sun kans keksitään”, Antti sanoo.

”Okei”, sanon hiljaa.

Auto pysähtyy vahnan kerrostalon eteen. Hyppään ulos autosta ja tunnen asfaltin paljaiden jalkojeni alla. Antti saattaa minut ovelle ja avaa sen avaimella. Astun sisään retrosti sisustettuun kämppään.

”Kiva kämppä”, totean.

”Kiitti. Suurin osa tavaroista on kirpparilta. Ei mulla oo varaa luksukseen”, Antti sanoo.

”Mua väsyttää...”, mutisen.

”Sä voit nukkuu sohvalla”, Antti sanoo.

”Mun vaatteet on ihan märät”, sanon hiljaa.

”Mä annan sulle vaihtopaidan. Pistetään toi sun rikkinäinen mekkos kuivumaan”, Antti sanoo ystävällisesti.

Aamulla herään ikkunasta tuleviin auringon säteisiin. Antti häärää keittiössä ja asunnossa tuoksuu lettu. Nousen ylös ja kävelen keittiöön.

”Aamupala onkin just nyt valmis”, Antti sanoo hymyillen.

”Ei sun ois mun takia tarvinu”, totean.

”Ei susta oo vaivaa. Istu alas”, Antti sanoo.

Haukkaan suuhuni taivaallisen makuista lettua.

”Miks sä pelastit mut?” kysyn.

”Kuka tahansa olis tehnyt saman”, Antti sanoo.

”Mitä sä ylipäätänsä teit rannalla yhdentoista aikaan illasta kun aallot oli kovimmillaan?” kysyn.

”Katselin merta. Se rauhoittaa”, Antti sanoo.

”Okei”, mutisen.

”Lähdetään ulos! Ei täällä jaksa homehtua!” Antti sanoo.

Hän tarttuu minua kädestä, kun astumme ulos auringonpaisteeseen. Antti nappaa jostakin skeittilaudan ja hyppää sen päälle. Hän tekee pari temppua ja minä taputan.

”Haluutko koittaa?” Antti kysyy.

”En mä uskalla”, sanon.

”Kokeile vaan. Mä pidän susta kiinni”, Antti sanoo hymyillen.

Nousen laudan päälle ja Antti tarttuu minua lanteilta. Potkaisen vauhtia ja kiljaisen riemusta, kun kiidämme eteenpäin asfaltilla. Minä hymyilen. Olen pitkästä aikaa iloinen.

”Mennään käymään kaupassa”, Antti sanoo.

Astumme sisään supermarkettiin ja tulemme alkoholiosastolle. Antti nappaa taskuunsa pari kaljaa ja kuiskaa minulle:
”Juokse”.

Kiidämme ulos tuhatta ja sataa vartijat perässämme. Hyppäämme aidan yli ja pyrähdämme taas juoksuun. Minä kaadun ja polvestani tulee verta. Antti auttaa minut pystyyn ja sitten me taas juoksemme.

Kun pääsemme takaisin kämpille Antti laittaa polveeni laastarin.

”Sattuuko?” hän kysyy.

”Ei enää”, sanon.

”Mennäänkö katolle katsomaan tähtiä?” Antti kysyy.

On keskiyö ja tähtitaivas tuikkii ulkona.

”Mennään vaan”, sanon hymyillen.

Kiipeämme palotikkaita katolle ja korkkaamme kaljat.

”Ihanat maisemat”, sanon ja katson huokaisten yöhön uinuvaa kaupunkia. Se näyttää ihan erilaiselta tästä perspektiivistä. Ennen näin kaupungin harmaana ja ankeana. Minä vihasin sitä. Vihasin kaikkea mitä se pitää sisällään. En nähnyt siinä minkäänlaista hyvyyttä. Nyt näen kaupungin kauniina. Tuhannet valot loistavat taivaankannen alla ja jossain soi itämainen musiikki. On ihmeen tyyntä, mutta silti pieni tuulenvire kutittaa poskeani. Antti katsoo minuun hymyillen.

”Mä halusin aina tuoda tänne jonkun erityisen”, hän sanoo.

”Oonko mä sit erityinen?” kysyn.

”Oot. Sä olet kiehtova. Mä en edes tiedä susta mitään”, Antti sanoo.

”No haluisitko sä tutustua?” kysyn.

On kulunut viikko ja minä olen asunut tämän ajan Antin luona. En voi mennä kotiin. Äiti huutaisi ja isä hakkaisi. Antista on tullut minulle todella läheinen. Hän on ainut ihminen elämässäni juuri nyt. Minulla ei ole kavereita. Minulla ei ole poikaystävää. Eikä oikeastaan enää edes perhettä. Äiti on kuin hullu. Valittaa joka asiasta ja kertoo kuinka vihaa minua. Isä taas on vanha juoppo joka hakkaa ja räyhää. Hänen takiaan ihossani on kymmeniä mustelmia. Hänen takiaan olen itkenyt tuhannet kerrat. Antti on kuin toiselta planeetalta, pelastava enkeli. Hän on rauhallinen ja ymmärtäväinen. Hän kuuntelee minua ja välittää. Hän on kertonut myös kärsineensä rankan lapsuuden, mutta vaikeudet ovat tehneet hänestä vahvan. Hän on nyt 18. Kaksi vuotta vanhempi kuin minä.

”Mitä sä mietit?”, Antti kysyy.

Istumme parvekkeella tupakalla.

”Kaikkea tätä. Mun elämää”, sanon.

”Sä olet tosi kaunis”, Antti sanoo.

Minä hymyilen. Hänen kanssaan on ihanan helppo olla. Antti kiertää kätensä olkani yli. Sitten hän sulkee silmänsä ja suutelee pitkään. Olen hämmentynyt mutta vastaan suudelmaan. Antti tuoksuu huumaavan ihanalta ja hänen huulensa tanssivat omillani. Samalla tajuan että olen taas onnellinen. Tai, en ehkä kokonaan, mutta ainakin osittain. Nyt minulla on joku jota rakastaa. Joku jolle uskoutua. En ole enää yksin. 

Onnen kyyneleitä

Sinä vuonna kevät tuli aikaisin. Vesi valui alas räystäältä lumelle paljastaen sen alle hautautuneen asfaltin. Luonto kukoisti ja kaikki oli kaunista. Silti Nita oli surullinen. Hänen vanhempansa olivat kuolleet viikko sitten auto-onnettomuudessa ja Nita oli joutunut muuttamaan kamalan mummonsa luokse. Mummo vahti hänen jokaista liikettään, eikä hänellä ollut lainkaan omaa rauhaa. Nitalla oli ikävä vanhempiaan, varsinkin äitiään. Äitiä joka aina lohdutti tilanteen tullen. Äitiä jota hän rakasti.

Oli sateinen kevätyö eikä Nita saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi häkkiin suljettu kanarialintu. Niinkuin hänellä ei olisi enää omaa elämää. Silloin hän tajusi että hänen on pakko karata. Hänen on pakko päästä pois. Muuten hän tulisi hulluksi mummon kanssa. Nita veti hupparin hupun syvälle päähänsä ja laskeutui ikkunastaan palotikkaita pitkin sateiseen yöhön.

Nita käveli mottoritien viertä vailla määränpäätä. Pieni sade oli muuttunut kunnon ropinaksi ja nyt satoi kaatamalla. Oli sumuista, märkää ja pimeää. Kello oli noin viisi aamuyöstä. Nita ei tiennyt minne hän menisi, tai mitä hän tekisi. Vain sen hän tiesi että kotiin hän ei enää koskaan palaisi.

Nita tuli jyrkkään mutkaan ja lähti ylittämään tietä. Hän liukastui kengännauhoihinsa ja kumartui solmimaan niitä. Yhtäkkiä hän kuuli takanaan renkaan kirskuntaa ja näki auton valojen kiiluvan. Nita kiljaisi kauhusta ja auto pysähtyi juuri ja juuri ennen kuin se olisi ajanut Nitan päälle. Autosta nousi pois nuori, komea mies. Miehellä oli ruskeat kiharaiset hiukset ja kauniit kasvonpiirteet. Hän oli lihaksikas, mutta pienikokoinen. Enintään 20 vuotias.

”Ootko sä kunnossa!” mies huusi.

”Joo”, Nita mutisi.

”Anteeksi. Mä en yhtään huomannut sua kun oli niin sumuista”, mies sanoi.

”Ei se mitään. Mä kyllä säikähdin aika pahasti”, Nita sanoi.

”Tarvitko sä kyytiä?” mies kysyi.

”No en oikeestaan, mut mun on pakko päästä täältä pois, joten voin tulla sun kyydissä ihan minne sä meetkin”, Nita sanoi.

”Mä oon menossa Tampereelle”, mies sanoi.

”Se kuullostaa hyvältä” Nita sanoi.

Tampereelle olisi monen tunnin ajomatka, joten sieltä häntä ei ainakaan osattaisi ensimmäisenä etsiä.

”Hyppää kyytiin”, mies sanoi ja Nita kapusi kuljettajan viereiselle paikalle.

”Mikä sun nimi on?” mies kysyi sitten.

”Nita”, Nita vastasi.

”Mä olen Risto. Hauska tutustua” Ristoksi esittäytynyt mies sanoi.

Pitkän automatkan aikana Nita oli ehtinyt tutustua paremmin Ristoon. Hän oli 19 vuotias, autonmaalausta opiskeleva poika. Hän asui omassa kämpässä tampereella yksin. Nita oli kertonut vanhempiensa kuolemasta ja siitä kuinka mummon luona hän ei saanut tilaa edes hengittää. Ristolle oli helppo puhua ja kolmen vuoden ikäerosta huolimatta he olivat samalla aaltopituudella.

”Täs mä asun”, Risto sanoi kun he pysähtyivät keltaisen kerrostalon pihaan.

”Okei”, Nita mutisi noustessaan autosta.

”Voit jäädä yöksi jos haluat”, Risto sanoi.

”Kiitos, se olisi kivaa”, Nita sanoi.

Nita painoi päänsä pehmeään nahkasohvaan ja ajelehti syvälle uneen. Unessa hän näki vanhempansa. Oli kesäinen päivä ja he olivat piknikillä puistossa. Sitten näkymä katosi ja Nita heräsi.

”Huomenta!” kuului huuto keittiöstä.

Nita kompuroi keittöön ja näki Riston paistamassa pekonia.

”Haluutko aamupalaa?” Risto kysyi.

”Mielelläni. Mulla on kauhee nälkä”, Nita sanoi.

”Aika rankkaa 16 vuotiaalle tytölle, kun vanhemmat kuolee”, Risto sanoi aamupalapöydässä.

”Onhan se. Mulla on niitä kauhee ikävä”, Nita sanoi itkua pidätellen.

”Tule tänne” Risto sanoi ja halasi Nitaa.

Hänen halauksensa oli lämmin ja huolehtiva.

”Sä saat jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kun haluut”, Risto kuiskasi.

Viikko oli vierähtänyt ja Nita oli ehtinyt tutustua paremmin Ristoon. Hän vaikutti todella mukavalta ja Nita oli todella kiitollinen että sai asua hänen kanssaan.

”Mulla on sulle yllätys”, Risto sanoi.

”Onko muka?” Nita kysyi epäuskoisena.

”On on, sulje silmäsi”, Risto sanoi.

Hän kuljetti Nitan kädestä pitäen pieneen huoneeseen, jonne Nitalla ei aikaisemmin ollut ollut mitään asiaa. Risto oli pitänyt oven visusti lukittuna.

”Voit avata silmäsi”, Risto sanoi.

Nita raotti silmäluomiaan ja näki edessään maalauksen. Maalauksen joka esitti häntä. Kalpea iho ja punaiset huulet. Sateesta kastuneet, tummanruskeat hiukset. Siniset, surulliset silmät ja vieno hymy.

”Tätäkö sä olet koko viikon ajan värkännyt?” Nita kysyi.

”Niin. Musta sä olit niin kaunis että halusin ikuistaa sut”, Risto sanoo.

”Olisit sä voinut ottaa kuvankin. Olisit säästynyt kaikelta tältä vaivalta”, Nita naurahti.

”Mä halusin tehdä tän”, Risto sanoi.

Sitten hän painautui Nitan ihoa vasten ja suuteli tätä. Hämmentyneenä Nita vastasi suudelmaan. He suutelivat pitkään ja kiihkeästi, takertuen kiinni toisiinsa. Suolaiset kyyneleet valuivat Nitan silmäkulmasta. Hän oli taas onnellinen. 

Syrjäytynyt

Anton istui kerrostaloasuntonsa sohvalla ja veti viimeiset henkoset tupakastaan. Hän tunsi kuinka sankka savu tunkeutui hänen keuhoihinsa ja rykäisi pari kertaa sen johdosta. Sitten hän tumppasi tupakan olohuoneen pöytään ja heitti sen jonnekkin nurkaan. Koko yksiö oli valtavassa kaaoksessa. Tyhjien pullojen meri peitti lattian. Likaiset vaatteet olivat kuin mattoina milloin missäkin, keittiön tiskit olivat olleet jo kauan tiskaamatta ja asunnossa haisi ummehtunut home. Anton ei ollut käynyt ulkona seitsemään vuoteen. Nyt hän oli 24 vuotias, mies parhaassa iässä, mutta mitä hän oli tehnyt elämällään – ei yhtään mitään.

Kun Anton kehnoin arvosanoin pääsi yläasteelta, hän jäi niinsanotusti tyhjän päälle. Vähän päälle vitosen keskiarvolla ei päässyt mihinkään kouluun, eikä laiskaa oppilasta innostanut ajatus kymppiluokasta. Kun muut jatkoivat elämäänsä toisen asteen opinnoissa, anton sulkeutui kuoreensa. Hän asui kaksin äitinsä kanssa, isä oli kadonnut teille tietämättömille hänen ollessa viisi.

Aluksi Anton luuli pitävänsä vain välivuoden. Hän tapasi yhä kavereitaan ja kävi edes joskus ulkona. Pian kuitenkin, kun vanhat kaverit saivat uusia ystäviä Anton jäi yksin. Pelaaminen vei nuoren miehen elämän mennessään. Anton saattoi pelata lähes 24 tuntia putkeen. Sitten hän nukkui muutaman tunnin ja pelasi taas. Energiajuomista tuli hänen pääsääntöinen ravintonsa ja ihmissuhteet koostuivat pelin aikana toisille pelaajille chattailystä. Anton ei tajunnut olevansa syrjäytymisvaarassa. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten pahaksi tilanne voisi äityä.

Vuodet vierivät, mutta Anton oli jumittunut peräkammariinsa. Hänellä ei ollut enää yhtään ystävää. Ei ketään kenelle uskoutua. Äiti laittoi Antonille ruokaa ja siivosi kämpässä, muttei puuttunut muuten poikansa elämään. Heillä kahdella oli kuolettavan viileät välit. Koskaan he eivät oikeastaan keskustelleet. Äiti vain laittoi ruoan, jonka Anton jossain vaihessa kävi syömässä, jos kävi. Muutoin Anton oli sulkeutuneena huoneeseensa. Hän pelasi entistä enemmän, joi entistä enemmän energiajuomia, nukkui vähemmän ja kadotti näin otteensa oikeasta elämästä.

Jossain vaiheessa Antonin äidin elämään astui mies. Nämä kaksi kävivät treffeillä ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Antonin äiti tunsi saavansa lohtua ja rakkautta, jollaista hän ei ollut pitkään aikaan saanut kokea. Äiti alkoi viettää öitä miehensä luona ja Anton oli entistä enemmän yksin. Eräänä päivänä äiti sanoi Antonille:

”Minä ja Raimo muutamme yhteen”

”Aha”, Anton sanoi kääntämättä katsettaan peliruudusta, hänestä oli näiden vuosien aikana tullut välinpitämätön ja epäsosiaalinen. Edes omalle äidille puhuminen ei tuntunut luonnistuvan.

”Ajattelin muuttaa yksin. Sinä saat pitää tämän kämpän. Minä maksan laskut, kunnes saat jostain töitä. Pitäähän sinunkin joskus itsenäistyä”, äiti sanoi.

”Okei mut... Kuka mulle tästälähin laittaa ruokaa?” kysymys lipesi Antonin huulilta.

”Se on sinun ongelmasi, minä en jaksa olla kotiapulaisesi enää hetkeäkään”, äiti sanoi.

Antoni nyökkäsi ymmärrykseksi. Jokin tuntui puristavan hänen rinnassaan. Hänen, 22 vuotiaan miehenalun olisi tästälähin selvittävä yksin. Anton ei ollut siinä vaiheessa käynyt enää moneen vuoteen ulkona, hänellä ei ollut hajuakaan kokkaamisesta, siivoamisesta tai ylipäätänsä normaalista elämästä.

Aluksi Anton ajatteli ryhdistäytyä, sen ajatuksen hän kuitenkin heitti roskakoriin jo samana päivänä. Kynnys lähteä ulos oli liian suuri. Niinpä Anton tilasi ruoakseen pizzan kotiinkuljetuksena. Pian hän löysi itsensä tilaamasta roskaruokaa yhä useammin, sillä hänellä ei ollut halua eikä mielenkiintoa kokata itse. Antonin äiti kävi silloin tällöin ja toi poikansa pyynnöstä täydet kassit energiajuomia, ettei Antonin tarvitsisi käydä itse ostamassa niitäkään. Ulosmenosta oli tullut Antonille fobia. Hän pelkäsi ulkomaailmaa, hän ei uskaltanut kohdata uusia ihmisiä, hän ei halunnut mitään uutta elämäänsä.

Anton havahtui unesta ja käveli kylpyhuoneeseen. Peilistä tuijotti takaisin lihava, parrakas, epäsiisti mies. Hiukset olivat rasvaiset ja kasvot täynnä finnejä. Maha roikkui ällöttävästi housujen yli, hän haisi kamalalta. Tähän on tultava muutos, Anton ajatteli. Hän meni suihkuun, pesi itsensä kauttaaltaan, vaihtoi puhtaat vaatteet ja laittoi seitsemän vuotta käyttämättömänä olleet kengät jalkaansa. Anton tarttui ulko-oveen ja samassa kauhu valtasi hänet. Uskaltaisko hän todella kohdata ulkomaailman ja kaiken mitä siihen liittyi. Anton käveli ympäri kämppää hermostuneena. Pystyisikö hän siihen? Lopulta uteliaisuus sai voiton ja Anton astui rappukäytävään. Joku nuori tyttö käveli ylös portaita ison kauppakassin kanssa ja loi Antoniin pelottavan mulkaisun. Anton nielaisi ja astui hissiin.

Avatessaan alaoven Anton tunsi jo voivansa pahoin. Auringonpaiste pisti silmään ja raikas ilma tuntui siltä kuin hengittäisi menthos kaasua. Anton käveli eteenpäin tiellä. Oli syksy. Katukuva oli värittynyt punaruskeisiin sävyihin kun lehdet olivat putoilleet puista. Vastaan tuli nainen pienen lapsen kanssa. Nainen hymyili. Anton mietti milloin hän on viimeksi nähnyt ihmishymyn, muttei saanut sitä päähänsä.

Anton tuli vanhan baarin luo ja astui sisään. Musiikki soi ja nuori tyttö tanssi pöydällä vähissä vaatteissa. Anton istui tiskille ja tilasi oluen. Juodessaan tuota ilojuomaa jo viidettä tuopillista Anton tunsi jonkin heräävän sisällään.

”Hei, lähdetkö tanssimaan?” naisääni kysyi.

Anton kääntyi katsomaan puhujaa. Naisella oli räikeän punaiset kiharaiset hiukset ja tummat silmät joiden ympärillä oli juovia. Nainen oli hieman pyöreähkö, muttei suorastaan ylipainoinen.

”Ai mäkö?” Anton kysyi.

”Juuri sinä”, nainen sanoi ja naurahti perään.

”E-en mä osaa tanssia”, Anton sopersi.

”Tule niin mä näytän”, nainen sanoi ja veti Antonin lähes pakottaen mukaansa lattialle.

Musiikki pauhasi ja he liikkuivat sen mukana.

”Mä olen Hilma”, nainen huusi melun päälle.

”Anton”, Anton kertoi nimensä.

Hilma hymyili sädehtivää hymyä ja se sai Antoninkin suupielet nousemaan. Hilma kietoi kätensä Antonin ympärille ja Anton tunsi kuinka jokin lämmin ja kupliva kuohahti hänen sisällään.

Tuntien tanssimisen, juomisen ja juttelun jälkeen kumpikaan ei ollut enää niin vieraita toisilleen. Hilma oli kertonut olevansa tarjoilija ja kahden lapsen äiti. Hän oli eronnut lasten isän kanssa viisi vuotta sitten ja jäänyt yksinhuoltajaksi. Tällä hetkellä lapset olivat mummolassa, sillä hän oli halunnut edes yhden illan vapaaksi. Anton oli kertonut asuvansa yksin, harrastavansa videopelejä ja olevansa tällä hetkellä työtön. Hän ei kuitenkaan ollut maininnut tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän on ulkona seitsemään vuoteen, sillä hän ajatteli ettei Hilma juurikaan arvostaisi sellaista ihmistä.

”Mun pitää varmaankin lähtee, kello lähentelee jo kahta”, Hilma sanoi.

”Mä voin saattaa sut”, Antonin suusta lipsahti, ennen kuin hän oli itsekään tajunnut mitä oli sanomassa.

Hilma hymyili.

”Sehän sopii, mä asun vain muutaman korttelin päässä”, hän sanoi ja niin he kaksi lähtivät samaa matkaa baarista.

Syksyinen tuuli kutitteli poskia, kun Anton ja Hilma saapuivat Hilman rivitaloasunnon ovelle.

”Mulla oli kyllä kiva ilta”, Hilma sanoi.

”Samat sanat”, Anton totesi.

”Mä vain mietin, että haluaisitko sä tavata uudestaan?” Hilma kysyi.

Antonin mielessä käynnistyi sota. Uskaltaisiko hän antaa tämän ihanan naisen kuulua hänen elämäänsä jatkossakin?

”Se sopii”, Anton sanoi lopulta.

Hilma kaivoi laukustaan pienen muistivihon ja kynän ja kirjoitti siihen numeronsa. Sitten hän repäisi lapun ja antoi sen Antonille.

”Soittele”, hän sanoi hymyillen.

Antonkin hymyili. Hilma astui lähemmäs Antonia ja suikkasi pikaisen suukon tämän poskelle.

”Nähdään”, hän sanoi ja astui sisään ovesta.

Antonin pää oli pyörällä kaikesta, tästä illasta, ihanasta seurasta ja suudelmasta. Kuinka voikaan olla, että yksi ilta pystyi kääntämään kaiken päälaelleen hänen elämässään? Vielä aamulla hän oli syrjäytynyt pelinörtti ja nyt hänellä oli treffit tiedossa mukavan naisen kanssa. Anton ei voinut estää itseään hymyilemästä. Samalla hän tiesi, että kotona nyhvääminen saisi jäädä. Tästälähin hän alkaisi nauttia oikeasta elämästä. 

Suojelusenkeli
  

Katson Jasiminia. Hänen itkuisia silmiään jotka ovat nauliintuneena minun hautakiveeni.

”Rakastan sinua sisko”, Jasmin kuiskaa.

Tekisi mieli sanoa, että minäkin rakastan häntä, mutta se olisi turhaa, ei hän kuulisi.

Jasmin laskee kukat haudalleni ja lähtee kävelemään hautausmaan polkua pitkin. Tänään on tullut vuosi kuluneeksi minun kuolemastani.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Minä ja kaksoissiskoni Jasmin olimme tulossa ystävämme juhlista autolla. Oli pimeää ja liukasta, kun ajoimme moottoritiellä. Yhtäkkiä tajusimme, että vauhtia oli liikaa. Minä olin ratissa, mutta ennen kuin ehdin jarruttaa törmäsimme katutolppaan. Ikkunalasi pirstoutui säpäleiksi ja minä jäin puristuksiin auton osien alle. Jasmin oli onnekkaampi. Hän pääsi kiipeämään pois autosta ja hälyyttämään apua. Oli kylmä ja kolkko joulukuinen ilta. Vain kuu, tähdet ja katuvalot valaisivat onnettomuuspaikkaa. Kun apu lopulta saapui, oli jo myöhäistä. Minä olin siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Seuraan Jasminia kun hän kävelee kotiin ja lysähtää sohvalle. Hän avaa musiikkiteeveen ja sieltä tulee meidän molempien lempibiisi, Vapaus käteen jää.

”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää”, Jasimin laulaa hiljaa.

Hänen äänensä on kaunis ja hento. Kuin enkelin laulua. Vaikka minä olen meistä se enkeli, en koskaan ollut yhtä hyvä laulamaan. Jasmin harrasti kuoroa ja loisti äänellään koulun juhlissa. Minä taas olin hyvä urheilussa.

Jasmin soittaa poikaystävälleen Jonille.

”Moi rakas. Mä kävin tänään Adelian haudalla. Tää tuntuu päivä päivältä pahemmalta”, hän sanoo.

Kuulen kuinka Joni sanoo:

”Ei hätää kulta. Mä oon aina sun tukenas”

”Kiitos. Mä rakastan sua”, Jasmin sanoo ja sulkee puhelimen.

Olen todella onnellinen siitä, että Jasminilla on Joni. Joni on täydellinen poikaystävä. Kiltti, rakastava ja huolehtivainen. Ilman häntä Jasmin olisi masentunut täysin.

Iltapäivällä Äiti tulee kotiin ja laittaa hänelle ja Jasminille ruokaa. Meillä ei koskaan ollut isää. Äiti kasvatti meidät yksin. Isä kuulema lähti pois elämästämme kun olimme vielä ihan pieniä.

”Kävitkö sinä Adelian haudalla?” äiti kysyy.

”Joo. Mä en kestä tätä surua”, Jasmin sanoo.

”Tuntuuhan tämä minustakin pahalta, mutta ehkä suru hellittää ajan kanssa”, äiti sanoo ja kaataa itselleen maitoa.

”En mä usko. Tää tuntuu aina vain pahemmalta”, Jasmin sanoo ja näen kuinka kyynel vierähtää hänen poskelleen.

Kumpa voisin pyyhkiä tuon kyyneleen hänen kasvoiltaan. Kumpa voisin sanoa rakastavani häntä ja kertoa että olen aina läsnä hänen jokapäiväisessä elämässään. Kumpa voisin kertoa että olen hänen suojelusenkelinsä, että pidän hänestä huolta, ettei hänelle sattuisi mitään pahaa. Mutta en minä voi. Välillämme on näkymätön raja, jota en voi ylittää. Se on raja elämän ja kuoleman välillä.

Illalla Jasmin pesee hampaansa ja menee sänkyynsä. Hän ristii kätensä ja sanoo:

”Rakas Jumala. Anna että Adelia olisi taivaassa. Anna että me vielä kohdattaisiin tuonpuoleisessa”

Iltarukouksen jälkeen Jasmin sulkee silmänsä ja nukahtaa. Minä valvon hänen untaan. Pidän huolen, ettei mikään satuta rakasta siskoani. Se on minun tehtäväni, olenhan hänen suojelusenkeli. 

Kuuluisuuden kääntöpuoli

Istun yksin hotellihuoneessa ja katson alhaalla kirkuvaa fanilaumaa. En voi käsittää, että nuo sadat ihmiset ovat päivystäneet huoneeni ikkuan alla tunteja, vain nähdäkseen vilauksen minusta. Suljen silmäni ja palaan mielessäni aikaan kun en ollut julkkis, sekä siihen, miten minusta tuli sellainen.

Vielä 13 vuotiaana olin kuin kuka tahansa teini. Kävin koulua, näin kavereita ja nautin elämästäni. Olin aina ollut poikkeuksellisen hyvä laulamaan ja loistin jokaisessa koulun kevätjuhlassa. Olin haaveillut pitkään laulajanurasta. Kuvittelin sen olevan pelkkää unelmaa, paistattelua parrasvaloissa ja nimmareiden jakamista. Eräänä päivänä sitten uskaltauduin lähettämään demonauhan levytysyhtiöön. Olin varma, etten saa vastakaikua, mutta sen sijaan kolmen kuukauden päästä tuli kirje, jossa kerrottiin, että he haluavat tehdä minusta seuraavan maailmanluokan teinitähden.

Kun astuin Converset jalassa ja isoveljen vanha huppari päällä levytystudioon, en osannut aavistaa, millaiseen pyöritykseen vielä joutuisin. Kirjoitimme yhdessä tuottajien kanssa biisejä ja vaikutti siltä, että unelmani on viimein käymässä toteen. Sain vihdoin tehdä sitä, mitä olin aina halunnut – laulaa. Kun nostin kuulokkeet korvilleni ja lauloin ensimmäistä kertaa studion mikrofoniin, tunsin olevani elossa. Olin varma, että elämäni tulee tästä eteenpäin olemaan täydellistä.

Kuukaudet kuluivat ja lopulta levy oltiin saatu valmiiksi. Muistan ikuisesti sen päivän kun istuin autossa matkalla kauppaan ja radiosta paukahti ilmoille minun biisini. Huusin isälle, että laittaisi volyymiä kovemmalle. Lauloin mukana ja olin onnellinen. Olin varma, että elämässäni alkaisi uusi luku. Että julkisuus toisi mukanaan ainoastaan hienoja asioita. Voi kuinka väärässä olinkaan.

Seuraavat kuukaudet olivat kiireisiä. Sinkkuni oli noussut latauslistojen kärkeen ja minua revittiin joka paikkaan. Sain kaipaamaani huomiota. Esiinnyin haastatteluissa ja keikoilla. Jaoin nimmareita ja otin fanieni kanssa yhteiskuvia. Kaikki se tuntui vielä silloin hienolta. Oli ihanaa saada kaipaamaani huomiota. Luulin, että olin suosioni huipulla, mutten tiennyt, että tämä olisi vasta esimakua.

Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt kolme levyä, 268 keikkaa, tuhansia haastatteluita, jakanut varmaan miljoona nimmaria ja taistellut tieni Amerikan ykköstähdeksi. Kaikki halusivat palan minua. Olin halutuin tyttöystäväehdokas, Californian kuumin nuori nainen ja kehutuin artisti. Olin saanut tehdä yhteistyötä niin Madonnan kuin Britney Spearsin kanssa. Kaikki pitivät minua täydellisenä. Silloin minusta alkoi kuitenkin tuntua, että olin yksin. Vanhat kaverit olivat jääneet jo aikoja sitten levy-yhtiön jalkoihin. Vaikka minulla oli tuhansia faneja, ei minulla ollut yhtään ystävää. Ei ketään, kenen kanssa olisin jakanut tämän kaiken.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin istun kolkossa hotellihuoneessa ja tuijotan lasittunein silmin alhaalla hurraavaa joukkoa. Miten niitä jaksaa vieläkin kiinnostaa? Olenko minä todellakin niin erityinen? Onko tämä se paljon varoiteltu kuuluisuuden kääntöpuoli? Tunnen kuinka kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Antaisin mitä vain, että voisin olla edes päivän ajan ihan tavallinen tyyppi. Tämä ei voi jatkua näin. Tämä julkisuus ajaa minut hulluuden partaalle. Vapisevin käsin kaivan laatikosta pilleripussin. Jos nyt vedän nämä kaikki, minua ei enää ole. Ei olisi enää Octavia Steeliä, tyttöä joka teki itsestään supertähden. Luon vielä nopean vilkaisun alhaalla kirkuvaan joukkoon. Ei, minä en halua tätä. En enää. Käteni tärisevät kun otan pillerin, sitten toisen, sitten kolmannen. Viidennen pillerin kohdalla tunnen kuinka kehoni veltostuu. Kaadun lattialle ja lyön pääni kiviseen marmoriin. Sitten kaikki pimenee. Viimeinen viesti alitajunnaltani on selvä – minua ei enää ole. 

Ennen kuin koittaa aamunkoi perhonen lentää kauas pois

Nadija oli vasta 19 vuotias. Hän menestyi hyvin opinnoissaan, oli suosittu, hänellä oli hyvä perhe ja täydellinen poikaystävä. Kaikki povasivat Nadijasta lääkäriä, tai jopa tulevaa presidenttiä, mutta Nadija halusi jotain muuta. Nadija halusi lapsen.

Oli kylmä helmikuinen ilta, kun Nadija ja hänen poikaystävänsä Danny kävelivät Central Parkissa. Lumihiutaleet tanssivat tuulessa ja he tulivat valaistun lyhdyn luo. Danny pysähtyi ja suuteli Nadijaa pitkään. Nadija katsoi hänen kirkkaisiin, sinisiin silmiinsä ja halusi sanoa sen. Hän halusi ehdottaa lapsen tekoa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Danny ei suostuisi, sillä he olivat vielä niin nuoria.

”Onko sulla jotain mielen päällä?” Danny kysyi.

Nadija epäröi yhä. Lopulta hän kuiskasi:

”Mitä jos tehtäisiin vauva?”

Danny katsoi Nadijaa pitkään, ikäänkuin tutkien. Nadija jo pelkäsi, että Danny tyrmää hänen ideansa ja outo inhottava tunne nousi Nadijan kurkkuun – kunnes Danny sanoi:

”Tietenkin. Mä haluun sun kans oman pikkuisen”

Onnen kyyneleet kirposivat Nadijan silmiin ja he halasivat pitkään lumisateessa.

Kolmen kuukauden päästä, kun Nadijalla olisi pitänyt alkaa menkat jo neljä päivää sitten, hän alkoi epäillä josko olisi tärpännyt. Hän soitti Dannylle, ja tämä ajoi pyörällä kaatosateessa viisi kilometriä Nadijan luo. He kävivät ostamassa raskaustestin. Kun Nadija pissasi liuskaan, hän tärisi kauttaaltaan. Kymmenen minuutin päästä herätyskello soi, mutta Nadija ei uskaltanut katsoa testiä. Lopulta Danny nappasi testin ja hymy kaartui hänen huulilleen.

”Oliko se...?” Nadija kysyi.

”Positiivinen”, Danny sanoi ja nosti Nadijan syliinsä ja pyörtti tätä ympäri kylpyhuonetta.

Kuukaudet kuluivat ja Nadija ja Danny olivat päättäneet kutsua lastaan Perhoseksi, sillä hän tuli niin yllättäen ja oli jotain niin kaunista ja ihanaa. He katselivat vaunuja ja vauvanvaatteita ja Danny kuunteli ahkerasti Nadijan mahaa, vaikkei sieltä tietenkään vielä mitään kuulunut. Porukoille ja ystäville oli jo kerrottu, ja kaikki olivat alkujärkytyksen jälkeen ottaneet asian todella hyvin. He lupasivat tukea niin rahallisesti kuin auttamallakin. Nadijasta tuntui, että hän oli maailman onnellisin nuori nainen. Danny oli samaa mieltä itsestään.

Ensimmäiseen ultraan pariskunta käveli toiveikkaana käsi kädessä. Kuitenkin lääkärin ilme jo paljasti, että jotain on vialla.

”Teidän lapsellanne on vakava kehitysvamma. Hän ei tule kykenemään puhumaan, syömään itse, tai olemaan kyvykäs minkäänlaiseen ihmiskontaktiin. Tässä kehitysvammassa on myös yleistä varhainen kuolleisuus. Lapsellanne on elinaikaa korkeintaan kolme vuotta”, lääkäri sanoi ammattimaisella äänellä.

Sillä hetkellä unelmat pirstoutuivat. Nadija vajosi lattianrajaan itkien ja kiljuen. Danny yritti rauhoitella häntä, muttei pystynyt siihen, sillä oli itsekin niin sekaisin.

”Abortti on vielä tässä tilanteessa mahdollinen lääkärin erikoisluvalla”, lääkäri sanoi.

”Minun Perhostani ei tapeta!!” Nadija karjui ja raivo paistoi hänen silmistään.

”Ymmärräthän kuitenkin, että jo pelkkä raskaus on riski lapselle”, lääkäri sanoi.

”Onko lapsella pahoja kipuja?” Nadija kysyi kyynelsilmin.

”Ei. Tähän vammaan ei liity kivun tunnetta. Lapsenne tulee kuolemaan täysin tuskattomasti”, lääkäri sanoi.

”Sitten me pidämme sen”, Danny ja Nadija sanoivat yhteen ääneen.

Seuraavat kuukaudet olivat Nadijan osalta itkuiset. Hän ei voinut olla ajattelematta pienen Perhosensa kamalaa kohtaloa. Tärkeintä oli kuitenkin, ettei vauva joutuisi kärsimään. Hän aikoi rakastaa vauvaa koko sen elinajan pyytettömästi. Hän aikoi tehdä kaikkensa että hänen Perhosellaan olisi hyvä olla – niin kauan kuin se täällä viihtyisi.

Oli kaunis syyspäivä ja Nadijan vatsa oli jo valtava. Laskettuun aikaan oli enää viikko. He olivat ostaneet kaiken valmiiksi Perhoselleen. He eivät vieläkään tienneet sukupuolta, sillä vaikean kehitysvamman vuoksi sitä oli mahdoton selvittää. Nadija ja Danny istuivat puistossa piknikillä. Yhtäkkiä Nadijaa alkoi supistaa kovasti ja hän voihkaisi kivusta. Danny talutti Nadijan sairaalaan, joka oli onneksi vain parin korttelin päässä. Piknikeväät unohtuivat puistoon.

Kuuden tunnin jälkeen tuli aika ponnistaa. Nadija huusi kuin viimeistä päivää ja piti Dannyn kädestä kiinni. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista kipua, mutta hän jaksoi sen voimalla, että pääsisi pian näkemään Perhosensa. Lopulta ilmoille kajahti kimeä huuto. Perhonen oli selvinnyt hengissä synnytyksestä.

”Onnittelut tytön johdosta”, Lääkäri sanoi.

Nadija ja Danny itkivät molemmat onnesta.

”Nyt olisi varmaan parasta tehdä hätäkaste”, lääkäri sanoi.

Nadija ja Danny katsoivat toisiaan pitkään. He eivät olleet miettineet lapselle lainkaan nimeä, sillä eivät olleet tienneet sukupuolta. Nadija yritti käydä mielessään kaikki kivat tyttöjen nimet läpi, mutta siinä tilanteessa mitään ei tullut mieleen. Lopulta Nadija ehdotti:
”Saisimmeko antaa sen nimeksi Butterfly?”

Lääkäri katsoi häntä pitkään, ikäänkuin alkaisi pian nauramaan, mutta lopulta sanoi:

”Eiköhän se onnistu”

”Sopiiko se sinulle?” Nadija kysyi Dannyltä.

”Tietenkin. Butterfly hän on ollut tähänkin asti”.

Niin lapsi kastettiin Butterflyksi.

Kello oli viisi aamuyöstä ja Nadija katsoi nukkuvaa perhostaan. Tyttö oli niin kaunis, vaikka kasvot olivat hieman epämuodostuneet ja silmät kierossa.

”Äiti rakastaa sua. Aina. Minne ikinä vie sun tie. Milloin ikinä ne sut taivaaseen hakee, äiti ja isi rakastaa sua. Äiti ja isi muistaa sut ikuisesti pieni Butterfly. Äiti ja isi ei koskaan unohda sua”, Nadija sanoi kyyneleet silmissä.

Sitten Butterfly avasi silmänsä. Hän katsoi Nadijaa ja näytti siltä kuin hän hymyilisi. Sen hymyn jälkeen Nadija uskalsi sulkea silmänsä ja nukahtaa.

Kuuden jälkeen aamuyöstä Nadija ja Danny heräsivät siihen, että Butterflyssä kiinni oleva monitori alkoi huutaa. Käyrät nousivat salamana kattoon ja Butterfy itki ja kouristeli. Hädissään Nadija hälytti apua. Hän itki hysteerisesti. Lopulta hoitajat tulivat huoneeseen ja aloittivat toimenpiteet. Pian monitori kuitenkin hiljeni. Sydänkäyrä pysähtyi. Butterfly oli menehtynyt.

Oli aurinkoinen syksyinen päivä kun Nadija ja Danny seisoivat oman pikkuisensa hautajaisissa. He katsoivat itkevin silmin, kuinka arkku laskettiin multaan. Nadija halasi Dannyä ja erotti puunlatvassa lentävän ritariperhosen.

”Ennen kuin koittaa aamunkoi perhonen lentää kauas pois”, Nadija kuiskasi.

Ritariperhonen pyristeli kohti taivasta ja katosi lopulta näkyvistä. Nadija tiesi, että Butterfly oli paremmassa paikassa. Yksi yksinäinen onnen kyynel putosi takin kaulukseen. Hän ei ollut onnellinen siksi, että Butterfly kuoli, vaan siksi, että hänen pienokaisensa oli nyt paremmassa paikassa. 

Kiusattu

Mä olin aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Se, jonka kanssa kukaan ei halunnut tehdä paritöitä, se josta kuiskittiin salaa ikävään sävyyn. Kaikki mussa oli väärin, hiukset, vaatteet, ulkonäkö, ihan kaikki. Mä en vieläkään tiedä, miks ne valitsi just mut. Miks just mun piti kestää se kolmen vuoden helvetti – yläaste.

Ala-asteella mulla oli vielä pari kaveria, mutta seiskaluokalla jouduttiin eri luokille. Ne sai heti uusia frendejä, mut mä jäin yksin. Meidän luokan pissikset katsoi mua kuin halpaa makkaraa. Mulla ei ollut varaa Guessin laukkuihin tai muihin merkkivaatteisiin. Mä yritin kyllä tehdä tuttavuutta, mut mulle vaan naurettiin. Mulle keksittiin toinen toistaan loukkaavampia haukkumanimiä. Milloin olin sotanorsu, milloin manaatti. Vaikka olin alipainoinen, mua haukuttiin läskiksi. Siitä se alamäki alkoi.

Mä aloin tarkkaileen mun painoo ja koitin syödä vähemmän. Heitin kotona salaa ruokaa roskiin, tai syötin meidän koiralle. Kouluruokailuun en edes mennyt, olisin kuitenkin joutunut istumaan yksikseni. Joka päivä juoksin pitkän lenkin. Aloin myös käydä salilla.

Siitä mun kiusaajat vasta innostuivat. Yhtäkkiä olin luuviulu, kukkakeppi. Joka välkkä mua haukuttiin ja solvattiin. Joskus ne kävi muhun käsiksi. Sain tuntea kuinka mua kuristettiin, kuinka mun pää työnnettiin vessanpyttyyn ja kuinka mun kädet väännettiin sijoiltaan.

Mä en koskaan kertonut kellekään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mä vaan pelkäsin et ne oikeesti lopulta tappaa mut, jos mä kerron. Mä itkin joka ilta itseni uneen. Ajattelin jopa itsemurhaa. En nähnyt syytä elää, kun kukaan ei välittänyt musta.

Mut sitten yläaste lopulta päättyi. Mä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja aloitin uuden elämän. Nyt mulla on paljon kavereita ja rakastava poikaystävä. Mä pystyn taas syömään normaalisti, enkä tarkkaile painoani. Mä en vois olla onnellisempi. Haluaisin sanoa menneisyyden minälle ”sä selviät”. Olen iloinen etten tehnyt itsemurhaa. Nyt minulla on elämä jota rakastan elää. 

<3:llä Elmiira