keskiviikko 11. joulukuuta 2013

En tiedä onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan

Tää postaus on virunut luonnoksissa jo pitkään, mutta nyt päätin uskaltaa julkaista tämän. Ajattelin tehdä vähän syvällisemmän ja henkilökohtaisemman postauksen, aiheesta nimeltä paniikkihäiriö, sillä itseäni tämä asia koskettaa. Olin kasiluokalla kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Olin silloin ilmaisutaidon tunnilla ja meidän piti huutaa kuorossa. Multa pääsi ihan kauhee epävireinen vinkaisu ja opettajakin huomautti siitä. Sit se vaan tuli. En saanut happea, silmissä sumeni ja aloin itkee hysteerisesti. Vajosin lattianrajaan ja tuntui että kuolen. Mun kaverit talutti mut vessaan rauhottuun. Se oli niin hirveetä. Mä vaan tärisin ja itkin, enkä itsekkään tiennyt miksi. 

Tän tapauksen jälkeen kohtauksia alkoi tulla useemmin. Yleensä juuri koulussa. Lopulta niitä tuli viikoittain ja jouduin aina kohtauksen jälkeen lähteen kotiin. Laskettelupäivänkin jouduin jättämmään väliin, sillä pelkäsin saavani kohtauksen. Aluks en oikeestaan tiedostanut mistä oli kyse, mutta kun luin Demistä paniikkihäiriöstä totuus valkeni mulle. Lopulta sain ongelmaani apua ja aloin käydä psykologilla juttelemassa. Sain myös lääkkeet mitkä auttoivat vähän. 

Jonkin aikaa meni hyvin, mutta sitten tuli todella huono kausi. Sain päivittäin kohtauksia ja lopulta jouduin nuorten psykiatriselle osastolle. Kun istuin yksin kolkossa sairaalahuoneessa tunsin olevani pohjalla. Tää sairaus oli vienyt multa kaiken. En tiennyt milloin näkisin seuraavan kerran perhettä tai ystäviäni. Itkin vain ja tuntui etten koskaan ole ollut niin yksin. 

Kuukaudet kuluivat ja mä aloin voida paremmin. Pääsin toiselle vapaamalle osastolle ja sain huomata, ettei mun ystävät olleet hylänneet mua. Se tuntui todella hienolta. En ois voinut parempia kavereita toivoo. Ne pysyi mun tukena koko hoidon ajan. 

Kesän alussa pääsin kotiin ja mulla meni pitkään hyvin. Aloitin ysiluokan ja elämä tuntui hymyilevän. Ysiluokan keväällä asiat alkoi kuitenkin taas suistua raiteeiltaan ja jouduin palaamaan osastolle. Tälläkertaa kuitenkin tietäen, ettei mikään olisi lopullista. Että mä tulisin yhä näkeen mun perhettä ja ystäviä ja että kaikesta voi selvitä. Sain myös osastolta tosi hyviä kavereita joiden tuki oli myös kullanarvoista. Kaikkein parhaitenhan pystyy ymmärtämään samassa tilanteessa olevia. 

Koko kevään olin sairaalassa, mutta pääsin joka viikonloppu lomalle kotiin, sain käydä yksin ulkona ja nähdä kavereita. Opiskelin tuon ajan sairaalakoulussa, mistä pidin todella paljon. Ei ollut kokeita, eikä läksyjä ja opiskelu oli rentoa ja mukavaa. Pääsin kuitenkin oman kouluni päättäreihin ja melkein heti niiden jälkeen pääsin kotiin. 

Kesä, ja oikeestaan koko seuraava vuosi meni todella hyvin. Vaikka mulla oli yhä välillä vaikeita jaksoja, niistä selvittiin ilman osastoa. Mä kävin kymppiluokkaa ja samalla mietin mihin jatko-opintoihin haluasin. Tulevaisuus näytti kirkkaalta ja valoisalta. 

Nyt kun katson taaksepäin, en enää edes tunnista sitä pientä heikkoa tyttöä joka olin. Enää paniikkihäiriö näkyy mun elämässä jokailtaisena lääkeen ottona. En oo saanut kohtauksia yli vuoteen ja voin sanoo, että tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan. Haluun sanoo kaikille jotka kamppailee saman ongelman kanssa, te ootte vahvoja, te pystytte selättään tän sairauden. Jos mä pystyin siihen, niin pystytte tekin. Koskaan ei pitäisi jäädä yksin, sillä aina löytyy apua, jos sitä uskaltaa pyytää. Paniikkihäiriötä on ihan turha hävetä, sillä se on sairaus siinä missä flunssakin. Ja sairaudesta voi aina parantua.


<3:llä Elmiira

20 kommenttia:

  1. Hui, oot kyllä tosi vahva ku oot selvinny tollasesta! Niin ja oot kans tosi nätti :)

    http://emiliaalexandraa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se menee, että mikä ei tapa se vahvistaa! kiitos :)

      Poista
  2. apua tuli oikeen kylmät väreet kun tota luki! hyvä että uskalsit kirjoittaa näinkin vaikeasta asiasta, varmasti muut samassa tilanteessa saavat tästä tekstistä apua ja tsemppiä! hyvä että sulle menee nyt hyvin, toivottavasti jatkossakin!! :)

    http://foreverbyjenni.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  3. Vau, oot selvinny tosi paljosta. Tsemppiä jatkoon! :)

    VastaaPoista
  4. tosi rohkee ja hyvin kirjotettu kirjotus!!
    http://emiliakoo.blogspot.fi

    VastaaPoista
  5. huiih...minu kämppiksellä oli paniikkihäiriötä :c hyvä et oot parantunu, ainaki toistaseks <3 :-3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo se on inhottava sairaus :/ Ja niimpä, toivotaan ettei koskaan tuu takas! :)

      Poista
  6. Mahtavaa että asiat menevät sulla valoisampaan suuntaan ja toivottavasti vielä joku kaunis päivä voit sanoa myös lääkkeille, että et tarvitse enään heitä elämässäsi :) <3

    http://vaaleanpunainenpaivakirja.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  7. Oot rohkea kun uskallat puhua noin avoimesti <3 Tsemppiä sulle, oot huipputyyppi!

    VastaaPoista
  8. Oot uskomattoman rohkea kun pystyit kirjoittamaan tän tekstin ja jakaa meille muille! :-) Paranemisia sinne <3

    http://uncovered-martina.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  9. oooh kirjotat tosi hyvin ja jotenki mulle tosi läheinen aihe. toi teksti veti sanattomaks, tsemppiä ja jäin lukijaks!

    http://behindthewindow-surzz.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  10. Ihanaa nähdä että joku puhuu näinkin avoimesti sairaudestaan/mikskä tota nyt sanoisin. Itse yritän selvitä kakssuuntasen kanssa ja tiiän miten vaikeeta on joskus just se että muut ei aina ymmärrä ja sit koittaa epätoivosesti sönköttää jotain et jjooo en nyt vaan ollu ihan oma itteni jne.. mutta hei jaksamisia sinne tyttönen :)

    VastaaPoista
  11. tää postaus sai mut miettimään asioita. ihanaa että uskallat kirjottaa tästä aiheesta näin avoimesti, nimimerkillä paniikkihäiriön sairastamista pian kolme vuotta takana. edes moni mun kavereista ei vieläkään tiedä mistä on kyse. jotenkin on vaan niin heikko ettei sitä pysty kertomaan, toisaalta tajuttoman vahva että jaksaa pitää sen sisällä. mä oon ylpee susta vaikken sua tunnekkaan. tää on todella perseestä, on ihailtavaa että sä olet selvinnyt siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, toivottavasti sullakin asiat selkeentyy. Olet vahva, muista se! :)

      Poista
  12. Toivon etten tule väärinymmärretyksi kun aloitan sanomalla, että rakastan tällaisia postauksia. Olen kamalan pahoillani, että paniikkihäiriö on osunut kohdallesi, mutta tällaiset tarinat ovat innoittavia. Vaikeista ajoista selviää, kun jaksaa taistella ja jonain päivänä, kun ei anna periksi, maailma saattaakin näyttää taas ihan toiselta!

    Itse en kärsi paniikkihäiriöstä, mutta uskon, että siitä kärsivälle tämän postauksen lukeminen antaisi varmasti voimia ja siksi on hienoa, että kerrot asiasta näin avoimesti tässä postauksessa. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista! ^^

    VastaaPoista

Kiitos kun kävit kommentoimassa! Otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia, mutta asiattomat kommentit heitän surutta jonnekkin bittiavaruuteen, josta en niitä takaisin kaipaa :)