Ahdistaako? Apua on lähellä.

Oishan se pitäny arvata... Eilen kun vielä hehkutin kuinka onnellinen oon ja kuinka kaikki on hyvin ja elämä ei vois paremmin mennä ja blaablaablaa.... niin eiköhän tänään tapahdu jotain, joka romauttaa tunnelman täysin. Empatia on hieno tunne, mutta joskus sekin alkaa ottaa päähän. Ainakin mua itseäni. Silloin mietin, että 'Olisipa kiva olla tän hetken ajan maailman kyynisin bitch' Ihan oikeesti. Mä itken naurettavan helposti, ainakin omasta mielestäni, mutta onneksi sentään olen tyttö ;)

Noh, menin normaalisti toimintaterapian jälkeen kouluun. Oli vähän sellane turta fiilis, tai sellanen... Iha normipäivä. En löytäny Lottaa tai Lyydiaa, enkä aluks ketään muutakaan meidän luokasta, koska meillä on suht iso koulu ja mä en tietenkään ollut jaksanut käydä kattoon helmestä, monelta meillä tänään alkaa... Noh, löysin sitten tekstarin avulla oikeen luokan, eli meidän kotiluokan (huomaa että olen oikeasti blondi) Ja kysyin  luokanvalvojalta, että mitä me tänään tehdään? Se selitti jostain puheripulista... tai jostain sen tapasesta... en oikeen kiinnittäny siihen huomiota. Löysin porukkani, mentiin koulun toiseen siipeen, missä en koskaan oo käyny. Siellä meille selitettiin jotain, että käydään läpi erilaisia elämän vaiheita, kuten rakkaus, ystävyys, masennus, suru yms. Aattelin että mikäs siinä, noista aiheista mulla ainakin riittää jonkun verran sanottavaa, vaikken mikään "ÄLÄ KOSKAAN KATSO KIUSATTUA PERUSILMEELLÄSI" ihminen olekkaan. 

No, meidät jaettiin summan mutikassa ryhmiin ja mun ryhmän kodalle sattui yllätys, yllätys - masennus. Taisin sanoakkin siinä sarkastiseen sävyyn jotain tyyliin "no jippii" ja olin oikeesti paniikin partaalla. Siellä oli kerrottu faktoja masennuksesta, ja tietoo miten masentunutta ystävää voi tukea. Mun ei alunperin pitänyt lukee mitään muuta, kun ne tietoiskut, mut utelias ihminen kun olen, päädyin lopulta lukemaan fiktiivistä tarinaa jostain ns Liisasta, joka aloitti uudessa koulussa, jonka ainoa ystävä oli koira... enempää en muista. Koska siinä vaiheessa kyyneleet oli jo kasvoilla ja mä etsin hädissäni pakotietä pois katseiden alta. Mun mieleen palas sillä sekunnilla se helvetti, minkä paniikkihäiriö mulle kasiluokalla aiheutti. Mä kuitenkin päätin, etten saa kohtausta. Mä vaan päätin. Mä oon tehnyt niin ennenkin, mutten noin hirveessä tilanteessa. Juoksin pois luokasta ja mutisin kirosanoja. Opettajat ryntäs tietenkin käytävälle, kysymään mikä mulla on. Se oli tuttua. Liian tuttua. Mä halusin vaan kadota. Muuttaa Amerikkaan ja olla joku ihan muu. 

Menin sit vessaan rauhottumaan. Kuuntelin musiikkia täysillä kuulokkeista. Tajusin, että tää todellakin on sairaus. Vaikkei vakava sellainen, niin sairaus kumminkin. Meidän luokanvalvoja tuli sit siihen ja kysy multa mitä haluun tehdä. En muista oikeen mitään siitä vaiheesta, halusin vaan pois, pois, pois!! 

Juteltiin open kans joku puol tuntia pihalla syrjemmässä ja mulle tuli tosi paljon parempi mieli. Lähdin kotiin ja olin taas ihan iloinen. Siinä vaiheessa mun suu kaartu kaikesta katastrofista huolimatta hymyyn - mä olin voittanu tän erän!

Toivottavasti teidän keskiviikko sujui paremmin! :) 

<3:llä Elmiira